Tekijä: WalkHelsinki

Kiasman yksi kokonainen kerros on nyt omistettu Tom of Finlandin taiteelle. Touko Laaksonen alias Tom of Finland on eräs Suomen kansainvälisesti tunnetuimpia taiteilijoita. Hänen homoeroottiset kuvansa olivat erittäin rohkeita aikana, jolloin homoseksuaalisuus oli laitonta.

Näyttelyssä on kiinnostavaa seurata, miten hänen estetiikkansa kehittyi ajan saatossa. Vuonna 1920 syntynyt Laaksonen piirteli tietysti jo lapsena, kuten kaikki. Näyttelyssä on esillä hänen lapsena tekemiä sarjakuvia. Sota-aikana hän alkoi piirtää eroottisia kuvia, jotka olivat vielä kovin kilttejä verrattuna myöhempiin töihin. Ajan mittaan piirustuksiin tuli mukaan hänen tunnetut sankarinsa: metsurit, motoristit, sotilaat, poliisit.

Tom of Finlandin tyyli kehittyi vuosikymmenten varrella yhä rohkeampaan suuntaan. Siihen vaikutti muun muassa pornolehtien yleistyminen. Tom of Finland halusi kilpailla niiden kanssa kuvaamalla miehet entistä haluttavimmiksi ja heidän elimensä ylisuuriksi. Sellaisia ei nähnyt edes pornolehdistä.

Hänen mustavalkoiset kuvansa olivat lähes valokuvamaisia. Estetiikkaan yhdistyi myös antiikista tuttu alastomien mieskehojen palvonta. Hän korosti miehisiä piirteitä, hauikset ja rintalihakset olivat jykeviä. Nahka kiilsi epäluonnollisen kirkkaana. Vaikka hänen tyylinsä kehittyi, punainen lanka säilyi kirkkaan punaisena: kuvien miehet olivat aina eräänlaisia päiväunien kohteita.

Näyttely on jaoteltu eri osiin ja se jako toimii. Yhdessä osassa ollaan retkeilemässä luonnonhelmassa, toisessa moottoripyörien kanssa tien päällä, kolmannen keskiössä on nahka ja univormut ja niin pois päin. Näyttely antaa hyvän kokonaiskuvan Tom of Finlandin taiteesta.

Vaikka näyttely itsessään toimii, ei voi välttyä kysymykseltä, miksi vasta nyt? Miksi Suomen nykytaiteen ykkösnäyttämö nostaa vasta nyt Tom of Finlandin esille? Suurin Tom of Finland -huuma oli jo muutamia vuosia sitten.

Taidehalli esitteli kattavasti Tom of Finlandin taidetta 2016. Seuraavana vuonna ilmestyi Touko Laaksosen tarinan kertova elokuva. Finlayson valmisti Tom of Finland -lakanoita. Hype oli suurta. Vaikka Kiasma esittelee Tom of Finlandin taidetta kenties laajemmin kuin kukaan Suomessa koskaan, näyttelyssä tulee väistämättä olo, että tämä kaikki on jo nähty.

Tom of Finlandin kuvista on tullut valtavirtaa, eivätkä ne edes hätkähdytä enää. Kymmenen vuotta sitten tämä näyttely olisi ollut kova juttu.

Kaikesta huolimatta Tom of Finlandin taidetta on syytä pitää esillä. Se muistuttaa ajoista, jolloin homot luokiteltiin sairaiksi ja fetisismi oli rikos. Hän oli uraauurtava taiteilija omalla sarallaan. Näyttelyä tukee samaan aikaan julkaistu kirja Tom of Finland – rohkea matma.

Ja hänestä on muodostunut brändi, yhdenlainen suomalaisuuden symboli. Se kertoo maailman muutoksesta. Olisi ihan suotavaa, että Helsingissä olisi yksi paikka, jossa Tom of Finlandin taidetta olisi pysyvästi esillä.

Tom of Finland – rohkea matka, Kiasmassa 28.4.-29.10.2023

Kirjoittaja: Pauli Jokinen

Kirjailija Anneli Kannon Rottien pyhimys (Gummerus) oli eräs vuoden tapauksista, kun se vuonna 2021 ilmestyi. Se sai minutkin matkaamaan Hattulan kirkkoon katsomaan huikeita seinämaalauksia, jotka keskiajan lopulla sinne maalattiin. Kirja kertoo kuvitteellisen tarinan kirkon maalareista.

Nyt kirjan tapahtumat on siirretty Musiikkiteatteri Kapsäkin näyttämölle. Eikä ihme, että sali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä. Niin ylistetty Kannon historiallinen romaani oli. Kanto on myös kirjoittanut Kapsäkin näytelmän libreton. Ohjauksesta vastaa Kapsäkin voimanainen Reetta Ristimäki.

Mutta ei teos vaivatta näyttämölle käänny. Yli 400-sivuinen kirja on typistetty runsaan 90 minuutin musiikkinäytelmäksi. Tarina ei ehdi millään kehittyä täyteen mittaansa, henkilöiden väliset suhteet jäävät kädenlämpöisiksi. Loppuhuipennus oli pitkällä, kun tarina vasta alkoi elää. Ja sitten se jo loppui. Kirkkomaalareiden tarina ja Pelliinan ihastukset ja kärsimykset juostiin läpi kovalla kiireellä. Kirjan mutkat vedettiin hieman liiankin suoriksi. Se on harmi, sillä tämän tarinan parissa olisi voinut viihtyä pidempäänkin.

Aurora Manninen oli Pelliinan roolissa ihastuttavan peikkomainen, mutta hänen suhteensa vastanäyttelijöihin olisi kaivannut lisää syvyyttä ja sähköä. Sivuosien mesenaatteja esittäneet Petri Bäckström ja Eeva Semerdjiev lopulta varastavat koko show’n. Heidän kemiansa toimi mainiosti ja esitys heräsi aina eloon siinä kohtaa, kun he saapuivat lavalle.

Jukka Nykänen on säveltänyt aikaansa sopivaa musiikkia, joka oli tunnelmallista, mutta ei yksikään kappale oikein mieleen jäänyt. Ei syntynyt korvamatoja. Pukusuunnittelija Marja Uusitalolle pisteet keskiaikaa henkivistä asuista.

Rottein pyhimyksessä kaikkein komeinta oli kirkkomaalausten visualisointi lavasteisiin. Kun maalauksia alkoi ilmestyä seinille, tuntui kuin olisimme päässeet Hattulan kirkkoon. Siellä oli aatamit ja eevat suomalaisten saunavihtojen kera. Muuten en missään vaiheessa kokenut matkanneeni keskiajalle.

Ja jos ei ole lukenut kirjaa, niin herää kysymys, että mikä tai kuka olikaan se rottien pyhimys? Sitä ei kerrottu. Se oli Pelliinan suosikkipyhimys, Pyhä Kakukylla.

Rottien pyhimys Musiikkiteatteri Kapsäkissä keväällä 2023

Arvio: 2/5

Teksti: Pauli Jokinen

HAM Helsingin taidemuseo on julkaissut noin 1 400 taideteosta kokoelmastaan valtakunnallisessa Finna.fi-hakupalvelussa. HAMin omalla Finna-sivulla teoksiin voi tutustua esimerkiksi taiteilijoiden, aiheiden ja tekniikan mukaan tai valmiiden kokonaisuuksien kautta. Kokonaisuudet esittelevät muun muassa Tennispalatsin näyttelyitä, Bäcksbackan lahjoituskokoelmaa ja julkisen tilan taidetta sekä ulkona katukuvassa että sisällä kaupungin kouluissa, kirjastoissa ja päiväkodeissa. Sivu päivittyy jatkuvasti uusilla teoksilla.

HAM pitää huolta jokaisen helsinkiläisen omasta taidekokoelmasta, joka levittäytyy Tennispalatsista ympäri koko kaupungin. HAMin kokoelmaan kuuluu yli 10 000 teosta, joista noin 2 500 löytyy kaupungin julkisista tiloista, sisältä ja ulkoa. Näkyvin osa kokoelmasta ovat Helsingin kaduilla, toreilla ja puistoissa sijaitsevat julkiset veistokset.

”HAM on olemassa ennen kaikkea yleisöään varten. On tärkeää, että helsinkiläisten oma taidekokoelma on helposti saavutettavissa niin näyttelyissä kuin kaupungilla – ja nyt myös verkossa. Finnan avulla voimme esitellä yleisölle myös sellaisia teoksia, jotka eivät juuri nyt ole esillä”, kertoo HAMin vs. kokoelmapäällikkö Kati Nenonen.

Leonard ja Katarina Bäcksbackan lahjoituskokoelma on helsinkiläisten oman taidekokoelman sydän. Vuonna 1976 lahjoitettuun kokoelmaan kuuluu lukuisia suomalaisia taidehistorian helmiä, kuten Tyko Sallisen Mirri (1910). Muita taiteilijoita ovat muun muassa Ragnar Ekelund, Marcus Collin, Alvar Cawén, Jalmari Ruokokoski ja Ellen Thesleff.

Yksi kokonaisuuksista esittelee Helsingin kaupunkikuvassa tapahtuneita muutoksia: julkisen tilan taideteoksia on viimeisen vuosikymmenen aikana valmistunut 32. Uusista, edelleen rakentuvista asuinalueista Kalasatama ja Keski-Pasila ovat saaneet ensimmäiset julkiset teoksensa. Myös kevyen liikenteen väylä Baana sekä useat puistot ja aukiot ovat täydentyneet taiteella.

Palvelussa pääsee myös ensimmäistä kertaa näkemään kootusti teoksia, jotka sijaitsevat puolijulkisissa tiloissa, kuten kouluissa ja päiväkodeissa, joihin suurella yleisöllä ei ole pääsyä. Osa näistä on taiteilijoilta varta vasten tilattuja, ns. prosenttiperiaatteella toteutettuja teoksia. Näiden lisäksi tiloissa on HAMin olemassa olevasta kokoelmasta valittua taidetta.

Verkossa nähtävillä on esimerkiksi Elina Aution tilausteos Sateenkaarikynä (2022) päiväkoti Kumpupilvessä sekä Snellmanin koulun oppilaiden suosikiksi noussut Antti Louhiston pupuveistos Kuulolla (1968). Kontulan ala-asteen kokonaisuudessa on koululaisten itse valitsemaa taidetta, kuten Jasmin Anoschkinin eläinaiheisia keramiikkaveistoksia sekä Tiina Laitasen ja Kyösti Pärkisen värikkäitä teoksia.

Finna on vuonna 2013 avattu hakupalvelujen kokonaisuus ja koti Suomen miljoonille kulttuuri- ja tiedeaineistoille. Mukana Finnassa on jo yli 470 kirjastoa, museota ja arkistoa, jotka ovat tuoneet ainutlaatuiset kokoelmansa ja aineistonsa kaikkien saataville. Kansalliskirjasto ylläpitää ja kehittää Finna-palvelua jatkuvasti yhteistyössä asiakasorganisaatioiden kanssa.

HAMin oma Finna-sivu löytyy osoitteesta ham.finna.fi.

Lähde: HAM

Helsingin kaupungin pinta-alasta noin kaksi prosenttia eli 1 350 hehtaaria on luonnonsuojelualueita. Niillä liikkuu vuosittain satojatuhansia kävijöitä, mikä väistämättä kuluttaa ympäristöä. Helsingin luonnonsuojelualueilla kulkevia opastaa kesäisin kaupungin oma luontovalvoja, Staran Mari Ahrenberg.

– Ihmisten retkeilyinto herää, kun lumet lähtevät. Samalla alkaa myös eläinten lisääntymiskausi, ja osa linnuista tekee pesänsä maahan. Siksikin luonnossa pitää liikkua luonnon ehdoilla, Ahrenberg muistuttaa.

Tässä luontovalvojan kuusi vinkkiä luonnosta nauttimiseen Helsingin luonnonsuojelualueilla.

1. Liiku merkityillä reiteillä

Luonnonsuojelualueet ovat nimensä mukaisesti eläimille ja kasvillisuudelle rauhoitettuja oleskelu- ja kasvualustoja. Alueilla luontoa ei saa vahingoittaa, nuotionteko tai telttailu ei ole sallittua, ja koirat pidetään tietenkin kytkettyinä. Jotta herkkä luonto säilyisi myös tuleville sukupolville, käytä vain merkittyjä kulkureittejä ja tutustu aluekohtaisiin sääntöihin. Esimerkiksi pesimisrauhan vuoksi suljetuille alueille ei saa mennä ollenkaan.

2. Tuo tullessasi, vie mennessäsi

Roska-astioita on luonnonsuojelualueilla niukasti. Syykin tähän on selvä, sillä retkeilyn periaate on ”tuo tullessasi, vie mennessäsi”. Siksi mukaan kannattaa ottaa evästä, josta ei synny jätettä lainkaan tai roskat saa helposti kannettua mukanaan pois. Tupakoitsijoille Ahrenberg suosittelee mukaan pientä purkkia tumppeja varten, sillä tupakannatsoja löytyy poluilta yllättävän paljon.

3. Kuuntele luontoa ja sen asukkaita

Esimerkiksi lintutornille saapuminen on kuin astumista elävään lintukirjastoon. Kannattaa hiljentyä kuuntelemaan luonnon ääniä – etenkin, jos kuljet ryhmässä. Mitä hiljaisemmin luonnossa liikut, sitä lähemmäksi eläimiä ja luontoa pääset.

4. Hyödynnä jo olemassa olevia rakenteita

Monille luonnonsuojelualueille on rakennettu penkkiryhmiä ja lintutorneja, joita kannattaa hyödyntää luonnon tarkkailuun. Kivinokassa ja Pornaistenniemessä on myös osittain esteettömät luontopolut, jonne pääsee pyörätuolilla. Pornaistenniemessä lintuja voi tarkkailla jopa lintutornin kupeeseen asennetun peilin kautta.

Jo ennen kauden alkua Stara on käynyt tarkastamassa sekä tarpeen mukaan korjaamassa ja puhdistamassa luonnonsuojelualueiden rakenteet: lintutornit, penkit, opasteet ja pitkospuut.

5. Pukeudu sään mukaan

Vaikka puitteet ovat kunnossa, kannattaa retkeilyyn aina varata asianmukaiset varusteet. Hyvät kengät, pitkät housut punkkien ja oksien varalle, juomapullo, roskapussi ja aurinkoisella säällä hattu ja aurinkovoidetta.

6. Luontovalvojan lempikohteet

Rehevä kosteikkoalue Kruunuvuorenlampi keskikesällä, kun lumpeet kukkivat.
Viikki-Vanhankaupunginlahti, etenkin Pornaistenniemen lehtoalue alkukeväästä, kun luonto heräilee ja linnut innostuvat laulamaan.
Kallahdenniemi, jossa voi tutustua kolmeen erilaiseen luonnonsuojelualueeseen yhdellä kertaa: harjuun, rantaniittyyn ja matalikkoon.

Luontovalvoja ei liiku luonnossa vahtimassa, vaan neuvomassa ja ohjaamassa.

– Minua voi vetäistä hihasta, jos tarvitsee retkeilyneuvoja tai apua eläinlajien tunnistamiseen. Luontovalvoja tietää parhaat paikat, Ahrenberg sanoo.

Lähde: Helsingin kaupunki

Nuoret-näyttely on aina omanlaisensa tapaus. Siitä keskustellaan ja esiin nousee uusia nimiä. Nuoret-näyttelyä on järjestetty jo vuodesta 1939 lähtien. Tällä kertaa mukana on 36 kuvataiteilijaa, ja näyttely levittäytyy Taidehallin lisäksi Galleria G:n ja Sculptorin tapaisiin pienempiin gallerioihin. Teokset on valinnut jury, jota johti kuvataiteilija Emma Ainala.

Tutustuin päänäyttelyyn Taidehallissa. Nostan sieltä esiin kolmen taiteilijan työt, jotka erityisesti viehättivät.

Maisa Majakan keramiikkatyöt

Vuonna 1989 syntynyt Maisa Majakka on saanut Taidehallissa paljon tilaa töilleen, ja paljon ne tilaa vaativatkin. Majakan keramiikkatyöt ovat lumoavia, hauskoja ja koskettavia. Hän kuvaa niissä nuoria naisia sekä nuorten aikuisten elämää biletyksineen ja baari-iltoineen. Siihen elämään kuuluu idealismia pullollaan oleva nousuhumalan huuma sekä itkun ja alakulon värittämät jatkot ja krapulat. Keramiikkatöiden nimet ovat sellaisia kuin Kosminen pissis, Bimbo Summit ja After Party. Vaikuttavin teos on kolmiosainen sarjakuvamainen Kapakkatriptyykki.

Pauliina Heinäsen valokuvateokset

Pauliina Heinänen on vuonna 1992 syntynyt taiteilija, jonka teosten pohjana on luontokuvat. Hänen tyyliinsä kuuluu kaiverrukset pigmenttiprintille. Taidehallissa on esillä Heinäsen teoskokonaisuus Katoava kasvio. Se koostuu 40 kaiverretusta printistä. Hän on valokuvannut uhanalaisia kasveja. Pigmenttiprinttejä hän kaivertaa raapekynällä, joka saa jäljen hohtamaan valkoisena. Mitä enemmän valkoista raaputusta, sitä uhanalaisempi kasvi.

Heinäsen teokset ovat Nuoret-näyttelyn harvoja töitä, joka kommentoivat luontoa ja luontokatoa. Se on kovin trendaava aihe nykyään, joten on yllätys, ettei mukaan ole valikoitunut useampia vastaavia teoksia.

Iida Piin Merkkipäivänäsi

Iida Piin teos hakee inspiraatiota taidehistoriasta ja kommentoi perinteistä asetelmamaalausta. Se tekee sen kuitenkin täysin omilla ehdoillaan. Hänen kukka-asetelmansa on kookas. Ruukkuna on sininen sadevesitynnyri, kukkien varret ovat metallia ja kukkien virkaa tekee tekstiilit. Teos on leikkisä ja runsas. Sitä voi katsella monelta suunnalta – sekä fyysisesti että ajatuksellisesti: ovatko kukat puhkeamassa loistoonsa vai lakastumassa? Katsojasta kiinni.

Nuoret 2023 -näyttely Taidehallissa 22.4. – 28.5. 2023

Teksti: Pauli Jokinen

Jörn Donnerin kuoleman jälkeen hänen jäämistöstään löytyi suuri määrä valokuvia. Mies oli todellinen kulttuurimammutti ja tunnettiin elokuvaohjaajana, näyttelijänä, kirjailijana ja poliitikkona – mutta ei häntä valokuvaajaksi ole mielletty. Siksi on hyvin virkistävää nähdä hänestä tämäkin puoli. Hakasalmen huvilassa on esillä kahdessa kerroksessa Donnerin kuvia, joita hän otti 1950- ja 1960-luvulla ulkomaan matkoillaan.

Aluksi olin hieman skeptinen. Sotien jälkeen kameroiden tekniikka parani ja hinnat laskivat. Donner on hankkinut 1950-luvulla kameran ja alkanut räpsiä kuvia, kuten monet muutkin tuon ajan suomalaiset. Ovatko kuvat päätyneet museon seinälle vain sen takia, että ne otti itse herra Donner?

Tietysti Donner on kiinnostava nimi, mutta ei tässä pelkällä nimellä ole ratsastettu. Kuvien esteettinen taso on hyvin korkea. Ei näyttelyä pelkästään nimen takia ole puskettu kasaan. Hän on ollut hyvin lahjakas valokuvaaja.

En tiedä, miten paljon Donner oli nähnyt sotien jälkeisten amerikkalaisten tai ranskalaisten valokuvaajien töitä (kuten Robert Frank, Diana Arbus, Robert Doisneau), mutta samankaltaisia vaikutteita hänen kuvissaan on.

Donner on kuvannut kaupunkikuvia, maisemia, nyrkkeilyotteluita ja mielenosoittajia. Osa kuvista on puhkipalaneita, suttuisia tai epätarkkoja. Se tuo kuviin tiettyä rosoa. Hauskaa, että niitäkin on mukana näyttelyssä.

Parhaimmillaan Donner on ihmisten kuvaajina. Hän näki ihmiset yksilöinä. Monissa kuvissa on vain yksi ihminen: mies katsoo näyteikkunaa, nainen kerää roskia, joku yrittää seistä päällään. Jos Donner kuvasi väkijoukkoja, hän saattoi taltioida tilanteen, jossa joku juuri vilkaisee kameraan. Mielenosoittajat eivät ole iso massa, vaan kuva tarkentuu pariin henkilöön. Kuvissa ei poseerata, ne ovat usein pieniä arjen hetkiä.

Onpa kuviin tallentunut myös julkisuuden henkilöitä, kuten elokuvaohjaaja Vittorio de Sica ja näyttelijä Harriet Andersson. Eräässä kuvassa on Kennedy juuri ennen kuolemaansa.

Hakasalmen huvilan alakertaan on koottu kuvia Euroopasta ja se on kiinnostavampaa kuin yläkerran kuvat Etelä-Amerikasta, Intiasta ja muualta Euroopan ulkopuolelta. Ne ovat ehkä aikanaan näyttäneet eksoottisilta, mutta sitä arvoa niissä ei enää ole. Kaikki nykyään tietää, miltä Intian kaduilla näyttää.

Donner oli eläessään mielellään esillä ja tapahtumien keskipiste. Näyttely esittelee sen, millainen hän oli kameran takana. Hänen kuvissaan on intohimoa ja laatua. Ne ovat taiten rajattuja sekä teknisesti että sisällöltään. Kyllä nämä kuvat ovat näyttelynsä ansainneet.

Eri asia sitten on, onko Helsingin kaupunginmuseon tehtävä esitellä valokuvia Euroopasta ja kehitysmaista. Tietysti Donner oli leimallisesti helsinkiläinen, joten se olkoot riittävä puolustus. Ja kuin pienenä puolustuspuheena museo esittelee yhdessä huoneessa Donnerin Helsinkiin liittyviä lyhytelokuvia.

Jörn Donner – Matkalla 1951–68, Hakasalmen huvilassa 3.9.2023 saakka

Teksti: Pauli Jokinen

Helsingin Kuusisaaressa sijaitsevassa Didrichsenin taidemuseossa on keväällä esillä Elina Brotheruksen valokuvia. Oma suhteeni Brotheruksen taiteeseen on ollut hieman ambivalentti. Arvostan hänen tinkimätöntä tyyliään, mutta usein teokset ovat jättäneet kylmäksi. Mikään sisällä ei ole liikahtanut. Nyt kävi toisin.

Didrichsenin taidemuseon näyttelyssä kaikki osui ja upposi. Näyttelykokemus hipoo täydellisyyttä.

Elina Brotherus on tunnettu valokuvistaan, jossa hän kuvaa itseään. Tai ympäristöä, jonka osana hän itse on. Taidehistoriassa on maailman sivu tehty omakuvia, ja osaltaan Brothruksen taiteen juuret ovatkin syvällä taidehistoriassa. Kuvista voi löytää viittauksia maalaustaiteen ja kirjallisuuden historiaan, miksei myös elokuvahistoriaan. Lisäksi Brotherus on kiinni omassa ajassaan, sillä hän kuvasi selfieitä ennen kuin selfiet edes keksittiin.

Didrichsenin museossa Brotheruksen valokuvat ja museorakennus sulautuvat saumattomaksi kokonaisuudeksi. Osan kuvista Brotherus on kuvannut paikan päällä. Hän on sijoittanut itsensä milloin museorakennuksen olohuoneeseen, milloin uima-altaan reunalle. Hänen tarkkaan rajatuissa ja sommitelluissa kuvissa on erikoista harmoniaa, kun kuvan miljöö löytyy myös kuvan ulkopuolelta.

Ja onhan arkkitehti Viljo Revellin suunnittelema museorakennus taideteos jo itsessään. Hän suunnitteli sen 1950- ja 1960-lukujen taitteessa Marie-Louise ja Gunnar Didrichsenin kotitaloksi. Brotheruksen valokuvat, Revellin moderni arkkitehtuuri, suurten ikkunoiden takana siintävä meri ja pihalla huojuvat hongat luovat lumoavan ilmapiirin.

Brotherus itse kuvailee suhdettaan taloon:

”Rakennuksen kuvaaminen muistuttaa muotokuvan tekemistä: pitää tuoda näkyväksi paikan erityispiirteet ja olemus. Jokaisella talolla on oma sielunsa, ja Didrichsenillä se on taidekokoelma. Kokoelma on ollut olemassa ennen taloa, ja se on ohjannut arkkitehti Viljo Revellin työtä hänen piirtäessään rakennusta.”

Arkkitehtuurilla on ollut suuri vaikutus Brotheruksen teoksiin. Hän on valokuvannut useissa huippuarkkitehtien kohteissa. Myös näitä muita kuvia on esillä Didrichsenin näyttelyssä.

Elina Brotherus – Vierailija Didrichsenillä 28.5.2023 saakka

Teksti: Pauli Jokinen

Ateneumin uusi kokoelmanäyttely on nimeltään Ajan kysymys. Se täyttää Ateneumin ensimmäisen ja toisen kerroksen salit. Näyttely korvaa museon edellisen kokoelmanäyttelyn, joka kantoi nimeä Suomen taiteen tarina. Sen sijaan, että kokoelmanäyttely olisi rakennettu kronologisesti esittämään suomalaisen taiteen historiaa, se on jaettu neljään eri teemaan. Teemat ovat Luonnon aika, Kansan kuvat, Moderni elämä sekä Taiteen vallassa. Ne ovat kuin neljä erillistä näyttelyä.

Ensimmäinen ajatukseni oli, että miten ikoniset klassikot Gallen-Kallelasta Edelfeltiin istuvat näihin teemoihin? Ja eivätkä ne aina istuneetkaan. Tuntui paikoitellen, että teos on väkisin sovitettu jonkun teeman alle. Koska pakkohan Ateneumin on näitä suurimpia helmiään pitää esillä.

Toinen epäilykseni oli, että millaisen kuvan yleisö saa suomalaisen taitteen historiasta. Kohderyhmänä kun on paljon ulkomaalaisia ja koululaisia. Miten he näkevät suomalaisen taiteen näiden teemojen kautta?

Valitut neljä teemaa toimivat vaihtelevasti. Parhaiten toimii isoon saliin istutettu ja näyttelyn ykkösteemaksi valittu Luonnon aika. Se kysyy, onko ihminen luonnon herra vai päinvastoin? Millainen on ihmisen valta luontoon nähden? Esimerkiksi asetelmamaalauksissa aikoinaan esiteltiin kuolleita eläimiä. Näin teki Ferdinand von Wright, joka kuvasi kuollutta kyyhkyä vuonna 1867. Mitä tapahtuu, jos kyyhkyn tilalle vaihdettaisiin kuollut ihminen? Olisiko kyse enää asetelmamaalauksesta vai jostain muusta?

Teeman parissa voi tutkia myös sukupuuttoa. Von Wrightin maalauksessa Sikoja ja harakoita on kaksi maatiaissikaa, jollaisia ei enää ole. Tehotuotannon nimissä pitkäkarvaiset maatiassiat ovat jalostettu pois kartalta. Tuskin von Wright ymmärsi maalaavansa kuvaa sukupuuttoon kuolevasta lajista.

Toinen teema, Moderni elämä, esittää nykyaikaa. Se keskittyy modernisteihin, pienellä nykytaide-twistillä. Se esittää kaupungistumisen, dystopiat, teknologian ylivallan, modernin maailman uhat ja pelot. Se on oikein toimiva kokonaisuus.

Taiteen vallassa -teemasta on ehkäpä hankalin saada otetta. Teema nostaa esiin taidekokoelmien keräilijät. Ateneumin museolla on historian saatossa ollut suuri valta kokoelman kartuttajana. Mutta teema nostaa esiin yleisemmin kysymyksen, kenen rahoilla taidetta on hankittu ja ketkä ovat vallankäyttäjiä. Teeman ajatus on hyvä, toteutus hieman hahmoton. Teeman ymmärtäminen vaatii taustatietoa, jota museon peruskävijällä ei ole.

Neljäs teema, Kansan kuvat, on lähtökohdiltaan mielenkiintoisin teema. Se kysyy, keitä me suomalaiset olemme, miltä suomalaisuus taiteessa näyttää. Kultakauden taidetta tehtiin topeliaanisessa hengessä (huom! Topelius oli Ateneumia edeltäneen taideyhdistyksen sihteeri), ja se näkyi taiteessa. Topelius ei kelpuuttanut suomalaisten joukkoon romaneja, saamelaisia tai juutalaisia. Siksi onkin jännittävää nähdä, millaista taidetta rajauksen ulkopuolelle jäi. Ateneumissa on rinnakkain vaalean Ainon vieressä juutalaiset, maahanmuuttajat, homot ja saamelaiset.

Tällä teemalla olisi ollut mielestäni paljon enemmänkin annettavaa, se olisi voinut olla rohkeampi ja räväkämpi. Kyse on kaikkein tärkeimmästä teemasta, mutta nyt se jää vaisuksi. Jos teeman tarkoitus oli herättää kysymyksiä ja keskustelua, niin siihen se on liian sisäsiisti ja pehmeä. Liian ateneummainen – hyvässä ja pahassa.

Ateneumin seinillä on monia tuttuja teoksia, kuten Helene Schjerfbeckin omakuva mustalla taustalla, Eero Järnefeltin Raataja rahanalaiset, Gallen-Kallen Damasquee ja lukuisia muita. Lisäksi esillä on monia vähemmän esillä olleita taideteoksia. Näitä ovat muun muassa Reidar Särestöniemen Punapartainen jänkä, Pirkko Lepistön Kesähypyt ja Essi Renvallin Pojan pää.

Kaikkinensa ihan kelvollinen toteutus tämäkin kokoelmanäyttely. Kyllä suomalaisen taidehistorian voi näinkin esittää. Toisaalta: jos käytössä on Ateneumin 30 000 taideteoksen kokoelma, voiko siinä epäonnistua? Olisin kuitenkin kaivannut teemoihin lisää terävyyttä. Jotain kertoo se, että näyttelystä koottu kirja avaa näyttelyn teemoja paremmin kuin itse näyttely.

Ateneumin kokoelmanäyttely Ajan kysymys avautui 14.4.2023

Teksti: Pauli Jokinen