Kategoria: Blogi

WalkHelsingin järjestämä Helsingin kävelyfestivaali alkaa jakaa vuosittain Vuoden lähimatkailukohde -tunnustusta kohteille, jotka ylläpitävät elävää kaupunkikulttuuria, ja jotka ovat saavutettavissa kävellen. Tunnustus annetaan yhdelle uudelle kohteelle ja yhdelle klassikkokohteelle. Kohde voi olla esimerkiksi jokin käyntikohde, museo, ravintola, tapahtuma tai paikka.

Festivaalin oppaat ovat laatineet shortlistan Vuoden lähimatkailukohteeksi. Festivaalin asiakkaat ja some-seuraajat pääsevät äänestämään kohteesta netissä. Eniten ääniä saaneet kohteet saavat Vuoden lähimatkailukohde -tunnustuksen. Äänestys on käynnissä 1.3. – 24.3. Äänestäjien kesken arvotaan 2 kahden hengen lippupakettia huhtikuun kävelyfestivaalille.

Voittajat julkistetaan huhtikuussa Helsingin kävelyfestivaalin yhteydessä.

Tässä kohteet, joista voi äänestää:

Klassikkokohde:

– Hakaniemen kauppahalli. Halli on saanut uuden elämän pitkään jatkuneen peruskorjauksen jälkeen.
– Ateneum. Remontin jälkeen avautunut taidemuseo veti yli puoli miljoonaa kävijää. Kokonaisuuden kruunasi uusi kahvila Cafe Höijer.
– Olympiastadion sekä urheilun ja liikunnan kulttuurikeskus Tahto. Ohittamaton kokonaisuus urheiluhistoriasta kiinnostuneille.
– Seurasaaren ulkomuseo. Helposti niin kaupunkilaisten kuin matkailijoiden saavutettavissa. Kulttuuria, perinteitä, luontoa ja raitista ilmaa samassa paketissa.

Uudet kohteet:

– Cajsan Helmi. 1830-luvulla avattu ravintola Kaisaniemessä on noussut uuteen kukoistukseen.
– Kulttuurikasarmi. Elokuvateatteri, ravintola ja tapahtumatila Kampin ytimessä historiallisessa kasarmirakennuksessa.
– Le Ankka. Sari Helinin ja Ilkka Lääverin Le Ankka -ravintola on uusi tulokas Helsingin gourmet-maailmassa.
– Kahvila Willensauna. Kansallisteatteriin avautunut kaikille avoin kahvila. Uusi viihtyisä kaupunkitila.
– Amos Andersons Hem. Entisen taidemuseon tiloihin avattu kotimuseo.

Äänesi voit antaa täällä. 

WalkHelsinki tarjoaa kiehtovan kattauksen jännittäviä rikoskävelyitä Helsingissä. Kävelyt ovat taatusti erilainen ja jännittävä tapa tutustua kaupungin rikoshistoriaan.

Järjestämme rikoskävelyitä avoimina yleisökävelyinä, joihin kuka tahansa voi ostaa lippuja (ajankohtainen tarjonta löytyy täältä).

Lisäksi kävelyitä voi tilata yksityistilaisuuksiin. Ne ovatkin olleet suosittu ohjelmanumero esimerkiksi työpaikan tykypäivään tai synttäreille.

Tilaa yksityistilaisuuksiin:

Murhakävelyt

Murhakävelyillä tutustutaan Helsingin eri kaupunginosien rikoshistoriaan. Kävelyillä vieraillaan vanhoilla tapahtumapaikoilla ja kerrotaan tapahtumien taustoista. Mukaan on poimittu jollain tapaa erikoisia ja poikkeuksellisia tapauksia: salamurhia, myrkytyksiä, mysteereitä ja unohdettuja tapauksia. Murhakävelystä sanottua: ”Historiaa olisi pitänyt jo koulussa opettaa tällä tapaa.”

Vaihtoehtoina ovat:

• Murhakävely Kalliossa
• Murhakävely Töölössä
• Murhakävely Punavuoressa
• Murhakävely keskustassa
• Rikostarinoita Käpylässä

Tutustu kävelyihin etusivullamme.

Salamurhia ja terroristeja

Historian ystävien suosikkikierros! Kenraalikuvernööri Bobrikovin murha on varmaan Suomen tunnetuimpia salamurhia. 1900-luvun alussa Helsingissä liikkui monia salamurhaajia, aktivisteja ja pomminrakentajia. Venäläisiä vallankumouksellisia piileskeli kaupungissa. Kierros ydinkeskustassa johdattaa tähän erikoiseen maailmaan. Lue lisää täältä.

Dekkarikävely

Dekkarikävelyllä tutustutaan kotimaisen rikoskirjallisuuden vaiheisiin ja sankareihin. Kierroksella vieraillaan dekkareitten tapahtumapaikoilla ja kerrotaan tarinoita niin kirjailijoista kuin teosten päähenkilöistä. Tutuksi tulevat rikoskirjallisuuden klassikot Palmusta Harjunpäähän, mutta myös uudemmat kirjailijat Max Seeckista Ilkka Remekseen on huomioitu. Kierroksella selviää, mikä olikaan Suomen ensimmäinen salapoliisikirja ja mitkä romaanit ovat saaneet innoituksensa tosielämän tapahtumista. Lue lisää täältä.

Komisario Palmun Helsinki

Tämä kierros johdattaa vanhojen Suomi-filmien maailmaan. Komisario Palmu seikkaili kumppaneineen Mika Waltarin kirjoissa ja Matti Kassilan elokuvissa. Kävelykierroksella tutustutaan Palmun Helsinkiin ja kuullaan tarinoita liittyen kirjoihin ja elokuviin. Miten näyttelijät päätyivät elokuviin? Millaisen vastaanoton kirjat ja elokuvat saivat? Mihin päin Helsinkiä tarinat sijoittuvat? Lue lisää täältä.

Lenin, vallankumous ja Suomi

Tiesitkö, että Lenin ja Stalin tapasivat ensimmäistä kertaa juuri Suomessa? Mikä oli suomalaisten rooli Venäjän bolshevikkivallankumouksen syntymisessä? Olisiko vallankumous ollut mahdollinen ilman suomalaisten apua? Kävelykierroksella tutustumme Suomessa useaan otteeseen piileskelleen Leninin edesottamuksiin, Venäjän vallankumouksellisten suomalaisiin tukijoihin, sekä heidän toimintansa seurauksiin. Lue lisää täältä.

Syntinen Helsinki

Tervetuloa syntiseen Helsinkiin, joka huokuu rakkautta, erotiikkaa ja myös syntiä. Tällä kierroksella selviää, missä oli Helsingin tunnetuimmat punaisten lyhtyjen alueet, miten takaovista kuljettiin elokuvateattereihin katsomaan aikuisviihdettä, miten eroottisia lehtiä salakuljetettiin Suomeen ja miten alastonpatsaat saivat kaupunkilaiset sekaisin. Lue lisää täältä.

Yksityiskierrosten hinnat:

Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) esittää 25-vuotisjuhlansa kunniaksi Skavabölen pojat -näytelmän syksyn 2023 ja alkutalven 2024 aikana. Esityspaikkana on uusi komea puusta rakennettu kulttuuritalo Monio Tuusulassa. Paikka on monessa mielessä osuva. Ensinnäkin Monio on hieno rakennus ja sen esiintymissali on tunnelmallinen paikka (sellainen ongelma on, että katsomon takaosasta ei näe kaikkea, mitä tapahtuu näyttämön etuosassa). Toisekseen Tuusulan Hyrylä on oikea paikka esittää näytelmää, joka osittain sijoittuu niille kulmille. Skavaböle on Hyrylän ruotsinkielinen nimi.

Ja tietysti näytelmän ajankohta on nyt osuva, kun sen kirjoittaja Antti Raivio menehtyi loppukesällä. Sitä näytelmän tekijät eivät tietenkään osanneet ennakoida, kun esitystä suunniteltiin.

Skavabölen poikia voidaan pitää kotimaisen teatterin modernina klassikkona. Se sai valtavan suosion 1990-luvulla ja nosti kertaheitolla juuri perustetun Q-teatterin maineeseen. Raivio kirjoitti näytelmälle myös jatko-osan Huokausten laakso, joka esitettiin tänä syksynä teatteri Kultsalla. Kirjoitukseni siitä löytyy täältä.

Skavabölen pojat on Ravion omakohtainen tarina. Se kertoo kahdesta veljeksestä, Rupertista ja Evertistä, ja heidän perheestään. Äidillä on mielenterveysongelmia, isä juo viinaa. Siinä pojat yrittävät päästä elämänsyrjään kiinni. Pakoa todellisuudesta tuo villin lännen leikit, joita näytelmässä ryyditetään Ennio Morriconen musiikeilla.

Keski-Uudenmaan teatterin version on ohjannut David Sandqvist. Veljeksiä näyttelevät teatterikoululaiset Ville Hilska ja Akseli Lehtinen. Etenkin Ville Hilska tekee isoveljenä vakuuttavan roolin, ja tuo nuoren ihmisen ahdistuksen lähelle katsojaa. Veljesten välinen kemia ja heidän kokemansa kollektiivinen ahdinko ei kuitenkaan tunnu takariveille saakka. Olen tietoinen, että veljeksiä kohtaan pitäisi tuntea empatiaa, mutta jokin laittaa vastaan. He eivät vedä katsojaa suohon kanssaan.

Jari Vainionkukka tekee rajun ja fyysisen roolin viinaan menevänä isänä. Usein humalakohtaukset ovat kiusallista katsottavaa, mutta Vainionkukka tekee äärimmäisen uskottavan roolin. Inka Kallén tekee poikien epävakaana äitinä koskettavan roolin. Myös Anna-Leena Sipilä ja Saga Sarkola tekevät mainioita pieniä sivurooleja, joskin Sarkolan esittämä Ossi-setä, Horror-Ossi, on vähän hassu – tahallisesti tai tahattomasti.

KUT:n Skavabölen pojat on varmalla kädellä tehtyä perusteatteria. Ehkä Skavabölen poikien ongelma alkaa olla siinä, että se tuntuu jopa vanhalta. Kieli, puvut ja rekvisiitta ovat 1970- ja 1980-luvuilta, mutta silti näytelmästä ei ole nostalgia-tripiksi. Puhumattakaan, että se olisi minkäänlainen sukupolvikokemus, kuten se 1990-luvulla oli.

Aika näyttää, jääkö Skavabölen pojat oman aikansa kuriositeetiksi, vai kestääkö se aikaa vuosikymmeniä, kuten vaikkapa Minna Canthin tai Juhani Ahon tekstit. Kun tänä syksynä olen nähnyt Skavabölen pojat ja jatko-osan Huokausten laakson, jotenkin tuntuu, että aika on ajanut Raivion tekstien ohi. Vaikka sen keskeinen teema, veljesten välinen ystävyys, on ikuinen.

Skavabölen pojat, Keski-Uudenmaan Teatteri, esityksiä syksyllä 2023 ja alkuvuonna 2024.

TEKSTI: Pauli Jokinen

Hakasalmen huvila on täyttynyt komeista Helsinki-kuvista. Siellä on esillä parisen sataa saksalaissyntyisen Volker von Boninin (1924-2006) hurmaavaa valokuvaa rakkaasta pääkaupungistamme. Von Bonin oli aikanaan hyvinkin tunnettu kuvaaja ja hänen kuvista koostetut valokuvakirjat olivat erittäin suosittuja, mutta nykypäivän ihmisille hän on jo hieman vieraampi tapaus. Siksi Hakasalmen huvilan näyttely on oiva muistutus, millainen kuvaaja von Bonin oli.

Von Boninin elämäntarina on mielenkiintoinen ja täynnä hurjia käänteitä. Sodassa hän palveli Natsi-Saksaa ja virui aikansa venäläisillä vankileireillä. Niistä ei tässä yhteydessä sen enempää, sillä hänen elämänvaiheistaan kiinnostuneet voivat perehtyä niihin kirjassa, joka julkaistiin näyttelyn yhteydessä. Hänen elämästään kerrotaan myös Helsingin Sanomien ansiokkaassa artikkelissa.

Von Bonin palasi sodan jälkeen Suomeen ja Helsinkiin. Tänne häntä veti rakkaus. Von Bonin sai työpaikan Tilgmannin kirjapainosta ja vapaa-ajallaan hän kuvasi helsinkiläistä elämänmenoa. Koko elämänsä hän tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi täällä pohjoisessa ja se välittyy hänen kuvistaan. Hän on eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka kuvaa kohteitaan etäältä. Näyttelyn valokuvissa lähikuvia on hyvin vähän. Esimerkiksi toinen ulkopuolinen Helsingin kuvaaja, venäläinen Ivan Timiriasev, tykkäsi mennä lähelle ja kuvata ihmisiä ihan läheltä. Von Bonin pitää hajuraon.

Vaikka von Bonin kuvasi ihmisiä kauempaa, ei hänen kuvissaan silti ole kylmyyttä. Erittäin lämpimästi hän kaupunkia ja kaupunkilaisia kuvasi. Aiheiden valinnatkin ovat lempeitä: lapsia, puistoja, kesäpäivää viettäviä perheitä. Von Boninin suosikkipaikkoja näyttivät olleen Kaivopuisto ja Suomenlinna. Hän viehättyi niin merestä kuin betonikaupungistakin.

Von Boninin näyttely on Helsinki-harrastajien aarreaitta. Kuvissa näkyy, millainen kaupunki oli 1950-1970-luvuilla, ja on jännittävää verrata miten se on muuttunut. Näyttely toimii myös nostalgiapakettina vanhoille stadilaisille. Helsinkiläisille tämä on varmasti syksyn kiinnostavimpia näyttelyitä.

Monet kuvista ovat minulle tuttuja entuudestaan. Näitä näkee jatkuvasti erilaisissa Helsinki-aiheisissa Facebook-ryhmissä. Silti on hienoa nähdä von Bonin kuvia ammattimaisesti kuratoituna ja isoina printteinä.

Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia
6.10.2023–25.8.2024
Hakasalmen huvila

Teksti: Pauli Jokinen

Ohjaaja Mikko Roiha on tuonut Henrik Ibsenin klassikon Nukkekodin KOM-teatterin näyttämölle. Norjalaisen Ibsenin vuonna 1879 kirjoittama näytelmä on yksi teatterimaailman suurista teoksista. Suomeksi Nukkekoti tunnettiin alkujaan nimellä Nora, joka viittasi näytelmän päähenkilöön.

Noraa on pidetty roolina, jonka kaikki naisnäyttelijät haluavat esittää. Eräänlainen naisten Hamlet-rooli. Meillä Noraa ovat päässeet esittämään muun muassa Ansa Ikonen, Elli Tompuri ja Liisa Roine. Puhumattakaan legendaarisesta Ida Aalbergista, jonka läpimurto vuonna 1880 tapahtui Noran roolissa.

Nukkekodin Nora on eräänlainen edustusvaimo, joka on aina tehnyt, kuten hänen isänsä tai miehensä haluaa. Näytelmän loppu oli aikanaan radikaali. Patriarkaattiin kyllästynyt nukkevaimo päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jättää perheensä. Siinä aikalaisten leuat loksahtivat auki.

KOM-teatterissa Norasta on tullut Aron. Hauska sanaleikki. Näytelmän pääparina ovat siis miehet. Se tuntuu jotenkin yhdentekevältä. Siis positiivisessa mielessä. Joskus Ibsenin aikoina ratkaisu olisi hätkähdyttänyt, mutta nykyään on aivan se ja sama, onko pääpari samaa vai eri sukupuolta.

Roihan tulkinnan keskeinen tekijä on ajattomuus. Tietysti Nukkekodit teemat ovat ajattomia, siksi se onkin klassikko, mutta Roihan ratkaisut korostavat ajattomuutta entisestään. Esitteessä kerrotaan, että Roihan Nukkekoti sijoittuu 2000-luvun alun Suomeen. Sitä ei kyllä arvaisi, jos ei olisi näin lukenut. Ibsenin teksti on 150 vuoden takaa, näytelmää ryydittää 1950-luvun musiikit (mm. Hitchcockin Vertigon pahaa enteilevä elokuvamusiikki) ja tämä kaikki tapahtuu 2000-luvun Punavuoressa. Vanhasta ajasta muistuttavat pienet asiat, kuten kirjeet ja postilaatikot. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, mutta samalla jossain todella kaukana.

Myös dialogi on jännittävällä tavalla ajatonta. Aron puhuu Pohjanmaan murteella, muut ovat melko uskollisia näytelmän tekstille. Sekin on taito saada dialogi kuulostamaan samaan aikaan vanhalta ja tuoreelta. En tiedä Aronia näyttelevän Aleksi Holkon taustoista, mutta näyttelijäliiton sivuilla hänen kielitaidokseen on mainittu Etelä-Pohjanmaan murre. Se sujuukin häneltä luontevasti. Holkon suoritusta täytyy muutenkin erikseen kiitellä. Hän tekee rajun ja fyysisen roolin, joka jättää kaikki muut sivustakatsojan asemaan.

Roihan Nukkekoti on perusvarmaa teatteria. Siinä on kaikki tarvittava, eikä mitään ylimääräistä. Lopulta esityksestä jää kuitenkin hieman kädenlämpöinen olo. Ehkä Nukkekoti olisi pitänyt tuoda kunnolla tähän päivään. Esitys on vähän laitosteatterimainen. KOM-teatterilta olisin odottanut astetta rohkeampaa versiota.

Nukkekoti KOM-teatterissa syksyllä 2023

TEKSTI: Pauli Jokinen

Ars Fennica -palkinnon saajaksi on ehdolla viisi taiteilijaa. Ehdokkaiden työt ovat loppuvuoden ajan esillä Kiasmassa ja heidän joukostaan palkinnon saajan valitsee marraskuun lopulla Anne Barlow. Palkinnon suuruus on 50 000 euroa.

Ars Fennican kilpailuluonnetta on aika ajoin kritisoitu, sillä kilpaileminen sopii huonohkosti taiteeseen. Mutta on siinä puolensa, ainakin näin museovieraan silmin nähtynä. Kiasmassa vieras saa teokset nähtyään äänestää omaa suosikkiaan. Se pakottaa museovieraan muodostamaan mielipiteitä. Näyttelyyn ei voi suhtautua välinpitämättömästi, sitä ei voi vain kävellä läpi. Se pakottaa vieraan ajattelemaan, tulkitsemaan ja katsomaan teoksia eri näkökulmista.

Niinpä laitoin itsekin teokset järjestykseen omien mieltymysteni kautta:

Sijalle 5: Camille Norment

Yhdysvaltalaisen Normentin teos on installaatio, joka koostuu istuinrakennelmista ja värähtelevistä äänistä. Penkki allani resonoi. Meditatiivisia ääniä kantautuu kaiuttimista. Istuinrakennelmien muoto perustuu geometrisiin kuvioihin, joissa sama rakenne toistuu aina uudestaan ja uudestaan. Hetken tunnen yhteyttä äänen ja penkkien kanssa, mutta pian se hetki on pois. Jään miettimään, että teos voisi olla vaikuttava, jos istuisin siinä tunnin. 10 minuutin istumisella se jää aika etäiseksi.

Sijalle 4: Lap-See Lam

Ruotsalainen Lap-See Lam järkyttyi, kun hänen vanhempiensa omistama kiinalaisravintola ajatui maksukyvyttömäksi. Hän taltioi ravintolan tiloja 3D-skannauksen avulla ja näitä materiaaleja hän on hyödyntänyt taiteessaan. Pimeässä huoneessa on jännä tunnelma. Koskaan ei tiedä, miltä seinältä silmät tuijottaa, missä lentelee animaationukkeja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kokonaisuus ei lopulta oikein hahmotu.

Sijalle 3: Tuomas A. Laitinen

Laitinen yhdistää teoksessaan veistoksia, ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Esittelyssä kerrotaan, että ”Laitinen pyrkii kuvittelemaan, millaista oli elää ennen kuin ihminen alkoi jaotella maailmaa yhä tarkempiin arvottaviin kielellisiin kategorioihin.” Tätä pointtia en sisäistänyt. Paitsi ehkä sen kautta, että Laitisen teosta on vaikea sanoittaa. Se on erikoinen kokemus, kuin David Lynch kohtaisi Pentti Linkolan. Teosta kokiessa tulee surrealisinen olo, mutta harmittavan vähän siitä jäi käteen.

Sijalle 2: Henni Alftan

Kaikkien videoiden ja ääniteosten keskellä Alftan tuo näyttelyyn selkeyttä ja järjestystä. Hänen maalauksissaan toisuvia teemoja ovat yö ja työ. Niissä voi nähdä vaikka taiteilijan työpäivän. Aiheet ovat Alftanille varmasti omakohtaisia. Pienistä yksityiskohdista voi kuvitella kokonaisen maailman niiden ympärille. Hän on rajaamisen mestari. Kuvissa näkyy vain se, mitä tarvii, ei yhtään enempää. Loput syntyy katsojan päässä.

Sijalle 1: Emilija Škarnulytė

Liettualaisen Škarnulytėn teos olisi tietysti poliittisesti korrekti valinta voittajaksi, sillä hän kritisoi siinä neuvostojärjestelmää. Vaikka tämän aspektin unohtaisi, teos on muodoltaan ja tyyliltään vakuuttava. Kyseessä on videoteos, jossa Škarnulytė kuvaa omaa isoäitiään, joka sokeutui luultavasti Tšernobylin säteilyn seurauksena. Isoäiti hortoilee puistossa, jonne on kerätty Neuvostoliiton aikaisia veistoksia. Hän sivelee Leninin jalkaa ja nenää. Välillä kuoritaan omenoita ja kuunnellaan radiota mökissä. Kuvakerronta on hidasta ja rauhallista, kuin vanhoissa venäläisissä elokuvissa. Tämän museovieraan Ars Fennice -valinta kohdistui Škarnulytėlle.

Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa 8.9.2023–28.1.2024

TEKSTI: Pauli Jokinen

Olihan tämä pakko nähdä. Ihan vain kunnianosoituksena Antti Raivion muistolle. Elokuussa kuollut Antti Raivio kirjoitti Huokausten laakson jatko-osaksi menestyksekkäälle Skavabölen pojille. Ne molemmat esitettiin 1990-luvulla Q-teatterissa, ja nousivat eräänlaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Skavabölen pojat on nähty myös valkokankaalla Zaida Bergroothin ohjaamana.

Teatteri Kultsa on ottanut käsittelyyn tarinan kakkososan, Huokausten laakson. Näytelmän ohjaa Siina Mäenpää. Raivion yllättävä poismeno yllätti tietysti myös Kultsan porukan ja teki esityksestä poikkeuksellisen ajankohtaisen.

Huokausten laakso kertoo Kallion veljesten Evertin ja Rupertin elämästä. Tällä kertaa tarina kerrotaan pikkuveli Evertin näkökulmasta, jota esittää Eemeli Utunen. Isoveljeä näyttelee Kari Rissanen.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Evert on teini-ikäinen, mutta tyttöystävä on jo raskaana ja isoveli houkuttelee mukaan murtokeikoille. Evert löytää edesmenneen äitinsä päiväkirjan, ja sen kautta kerrotaan poikien vanhempien tarinaa. Ajassa matkataan tanssilavoille, Moskovan suuren sirkuksen näytöksiin, mielisairaalaan ja alkoholin huuruisiin joulujuhliin. Välillä muistoja heijastetaan seinälle kaitafilmin katkelmina. Mukana on tuttuja hahmoja Skavabölen pojista, kuten Horror-Ossi ja taikuri Kinnunen.

Antti Raivion teksti on elävää, dialogi kekseliästä ja hahmot samastuttavia. Siina Mäenpään ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Vaikka tarinassa on mutkia, se etenee mutkattomasti.

Pienen teatterin ongelma on se, että niillä resursseilla ja näyttelijöillä mennään, mitä on käytettävissä. Huokausten laakson näyttelijäkaarti on pääosin auttamattoman vanhaa kyseisiin rooleihin. Näyttelijätyö on muutenkin kauttaaltaan sangen epätasaista. Uskottavimman roolin kuitenkin tekee pääosassa menneisyyden kipujen kanssa kärvistelevää Evertiä esittävä Eemeli Utunen. Hän tulkitsee hahmonsa uskottavasti, koskettavasti ja hauskasti. Pisteet myös vanhempia esittäville Osmo Rahikaiselle ja Nelli Koskinen-Makkoselle.

Raivion teksti on niin vahvaa, että se kantaa läpi karikoiden. Huokausten laakson tarina menee ihon alle, ja mielellään tarinalle olisi nähnyt jatkoa. Sellainen lienee ollut Raivion suunnitelmissa joskus.

Tänä syksynä on mahdollista nähdä myös Skavabölen pojat. Se esitetään Keski-Uudenmaan teatterissa, ensi-ilta on marraskuussa.

Huokausten laakso Teatteri Kultsassa, ensi-ilta 9.9.2023

Teksti: Pauli Jokinen

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Suzan-Lori Parksin näytelmää Topdog/Underdog on luonnehdittu moderniksi klassikoksi. Vuonna 2002 ensiesityksensä saanut näytelmä voitti aikanaan Pulizer-palkinnon, ja se on listattu kuluvan vuosituhannen parhaimpien näytelmien joukkoon. Tänä vuonna uusintaensi-ilta palkittiin teatterialan Tony-palkinnolla.

Odotukset ovat siis korkealla, kun näytelmä saa kantaesityksensä Suomessa. Karri ”Paleface” Miettinen on suomentanut näytelmän ja Topdog/Underdog on saanut suomenkielisen nimen Isobroidi/Pikkubroidi. Oikein osuva käännös, sillä näytelmä kertoo kahdesta veljeksestä. Veljeksiä näyttelevät Jani Toivola ja Roderick Kabanga.

Teatteri Jurkka on oivallinen paikka tällä näytelmälle, joka tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa. Se on veljeksien koti. Jurkan tila on tunnetusti pieni ja intiimi, näyttelijöiden kaikki niiskutukset ja kuiskaukset kuuluvat. Se sopii tähän hyvin tähän näytelmään, jossa näyttelijöiden jokainen sormenliike ja silmänräpäys on tärkeä.

Näytelmän keskiössä ovat veljekset Lincoln ja Booth. Siis murhattu presidentti ja tämän salamurhaaja. Veljeksien isä on huumorimielessä nimennyt poikansa näin. Siihen isän huumori oli loppunutkin. Lapset oli jätetty heitteille, molemmat oli passitettu matkoihinsa 500 dollaria taskussaan. Eväät elämään olivat olemattomat.

Nuorempi veljeksistä, Booth, elättää itsensä korttihuijauksilla ja näpistelyllä. Vanhempi veli esittää työkseen presidenttiä pelihallissa. Hän saa valkoihoisia pienempää palkkaa ja värjää työantajan käskystä kasvojaan valkoiseksi.

Korttipeli on näytelmän ydin. Tarkemmin ottaen kolmen kortin monte, jolla huijataan yleisöltä taskurahaa. Peli on metafora monelle asialle: se luo toivoa paremmasta, se kuvaa pikkubroidin halua kasvaa isobroidin mittoihin, se kuvaa veljesten epätoivoista elämäntilannetta. Ja kumpi korttipelissä lopulta on se taitavampi, kumpi on topdog, kumpi underdog?

Karri Miettisen suomennos on napakymppi. Se on tehty taiten, kaikki nyanssit, nykypäivän puhekieli ja katuslangi mukaan lukien. Dialogia on ilo kuunnella.

Näyttelijät tekevät roolinsa sydän vereslihalla. Toivola ja Kabanga ovat oivalliset valinnat pääosiin. Heidän kemiansa käy yksiin ja etenkin Toivolan rooli huolehtivana isoveljenä on pieteetillä näytelty.

Isobroidi/Pikkubroidi on poraus amerikkalaisen mustan työväenluokan (tai oikeastaan työttömän luokan) elinoloihin, joissa amerikkalainen unelma loistaa poissaolollaan. Unelmat ovat vaihtuneet epätoivoon, alakuloon ja rikollisuuteen. Ei unelmista riitä kaikille.

Näytelmän loppuratkaisu on yllättävä. En paljasta sitä tässä, etten pilaa yllätystä. Loppu on jopa liiankin räjähtävä. Henkilöitä ei oikein riittävästi valmistella ja motivoida siihen, mitä loppu tuo tullessaan. Se tuo taas mukanaan uskottavuusongelman. Miksi näin pääsi käymään? Eihän ihmiset näin toimi! Olisiko loppukohtausta voinut jotenkin valmistella ja pohjustaa harkitummin ja perusteellisemmin?

Ei tämä näytelmä ihan omalla listallani tämän vuosituhannen kärkikahinoihin yllä, mutta kyllä sen parissa mukavasti vierähti 2,5 tuntia.

Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa syksyllä 2023.

TEKSTI: Pauli Jokinen

Taiteilija Erkki Pirtola pohti 1970-luvulla paikkaansa taidekentässä: ”Tajusin 70-luvulla selkeästi paikkani suomalaisessa taidekentässä. Se on tämän kentän ulkopuolella.”

Niin vain Pirtolan teokset ovat nyt päässeet Helsingin taidemuseon seinille ja vitriineihin. Erkki Pirtola (1950-2016) oli taidekentän kapinallinen, ilkikurinen partanaamainen rääväsuu, jonka monet muistaa siitä, että hän kuvasi videolle kaiken. Ensin hän tallensi ympäristöään piirtäen, mutta kun videokamerat yleistyivät 1980-luvulla, hän liikkui joka paikassa kamera kädessä. Pirtola taltioi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman.

HAMin näyttely ei kuitenkaan keskity Pirtolan videoihin (niistä pääsee nauttimaan nyt vaikka Youtubessa), vaan Pirtolan paperille tehtyihin piirustuksiin. Näyttelyn kuratoi Veikko Halmetoja, ja hänellä piisasi työsarkaa. Materiaalia oli yhden rekan verran. 15 000 teoksesta esille valikoitui vajaat 200.

Piirtäminen oli Pirtolalle ominainen tapa ilmaista itseään, ja hyvin taitava piirtäjä hän olikin. Piirustuksista voi löytää viitteitä ja vihjauksia Palsasta Picassoon. Näyttelyn keskiössä on 1970-luvulla tehdyt piirrokset. Esillä on useita piirroksia, joita tuskin kukaan on nähnyt aikaisemmin. Pirtola on sulkenut piirroksensa mappiin, jossa ne ovat odottaneet tähän päivään saakka. Vain signeeraus kielii siitä, että ne ovat valmiita, eikä luonnoksia.

Piirrosten aiheet vaihtelevat omakuvista autoihin. Huumori on monissa teoksissa läsnä. Pirtola katsoi maailmaa omasta ainutlaatuisesta vinkkelistä. Jotkut voisivat kutsua tätä vinkkeliä epäsovinnaiseksi ja vinksahtaneeksi, mutta hänellä on paljon tarkkanäköisiä havaintoja kapitalismin riivaamasta maailmasta. Anekdoottina mainittakoot, että 1980-luvun lopulla hän esitteli Tallinnassa teoksen, jonne hän oli kerännyt Suomesta jätesäkillisen roskia. Roskat hän kaatoi valkoiselle levylle. Teos oli nimeltään Kapitalistista roskaa. Tämä kertoo paljon Pirtolan asenteesta ja maailmankatsomuksesta.

Näyttelyssä minua viehättivät eniten piirrokset Töölön katoista sekä kuvasarja autoista. Autoja on pidetty vapauden symbolina, mutta Pirtolalle ne edustivat pelkkää illuusiota vapaudesta.

Pirtolan perikunnalla on niin laaja kokoelma taiteilijan töitä, että kenties joskus nähdään vielä laajempikin näyttely, jossa on esillä piirustusten lisäksi öljyväritöitä, videoita ja kirjoituksia. Tämä näyttely jätti suuren nälän.

Erkki Pirtola: Teoksia paperille, 8.9.2023–4.2.2024 HAM Helsingin taidemuseossa.

Teksti: Pauli Jokinen

*****

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös kirja Erkki Pirtolan taiteesta ja elämästä. Kirjan teki Veli Granö. Julkaisu syntyi melko kiistanalaisissa merkeissä. Siitä voit lukea Suomen kuvalehden artikkelista.