Helsinkiä voi olla vaikea tunnistaa vanhoista valokuvista. Mutta joitain tuttuja maamerkkejä niissäkin saattaa olla, jotka kertovat kuvan paikan. Testaa 10 kuvan visassa, miten tunnistat Helsinkiä.
Tunnista paikat vanhoista kuvista?
10 kysymystä
Tekijä: WalkHelsinki
Teatteriarvio: Skavabölen pojat
Keski-Uudenmaan Teatteri (KUT) esittää 25-vuotisjuhlansa kunniaksi Skavabölen pojat -näytelmän syksyn 2023 ja alkutalven 2024 aikana. Esityspaikkana on uusi komea puusta rakennettu kulttuuritalo Monio Tuusulassa. Paikka on monessa mielessä osuva. Ensinnäkin Monio on hieno rakennus ja sen esiintymissali on tunnelmallinen paikka (sellainen ongelma on, että katsomon takaosasta ei näe kaikkea, mitä tapahtuu näyttämön etuosassa). Toisekseen Tuusulan Hyrylä on oikea paikka esittää näytelmää, joka osittain sijoittuu niille kulmille. Skavaböle on Hyrylän ruotsinkielinen nimi.
Ja tietysti näytelmän ajankohta on nyt osuva, kun sen kirjoittaja Antti Raivio menehtyi loppukesällä. Sitä näytelmän tekijät eivät tietenkään osanneet ennakoida, kun esitystä suunniteltiin.
Skavabölen poikia voidaan pitää kotimaisen teatterin modernina klassikkona. Se sai valtavan suosion 1990-luvulla ja nosti kertaheitolla juuri perustetun Q-teatterin maineeseen. Raivio kirjoitti näytelmälle myös jatko-osan Huokausten laakso, joka esitettiin tänä syksynä teatteri Kultsalla. Kirjoitukseni siitä löytyy täältä.
Skavabölen pojat on Ravion omakohtainen tarina. Se kertoo kahdesta veljeksestä, Rupertista ja Evertistä, ja heidän perheestään. Äidillä on mielenterveysongelmia, isä juo viinaa. Siinä pojat yrittävät päästä elämänsyrjään kiinni. Pakoa todellisuudesta tuo villin lännen leikit, joita näytelmässä ryyditetään Ennio Morriconen musiikeilla.
Keski-Uudenmaan teatterin version on ohjannut David Sandqvist. Veljeksiä näyttelevät teatterikoululaiset Ville Hilska ja Akseli Lehtinen. Etenkin Ville Hilska tekee isoveljenä vakuuttavan roolin, ja tuo nuoren ihmisen ahdistuksen lähelle katsojaa. Veljesten välinen kemia ja heidän kokemansa kollektiivinen ahdinko ei kuitenkaan tunnu takariveille saakka. Olen tietoinen, että veljeksiä kohtaan pitäisi tuntea empatiaa, mutta jokin laittaa vastaan. He eivät vedä katsojaa suohon kanssaan.
Jari Vainionkukka tekee rajun ja fyysisen roolin viinaan menevänä isänä. Usein humalakohtaukset ovat kiusallista katsottavaa, mutta Vainionkukka tekee äärimmäisen uskottavan roolin. Inka Kallén tekee poikien epävakaana äitinä koskettavan roolin. Myös Anna-Leena Sipilä ja Saga Sarkola tekevät mainioita pieniä sivurooleja, joskin Sarkolan esittämä Ossi-setä, Horror-Ossi, on vähän hassu – tahallisesti tai tahattomasti.
KUT:n Skavabölen pojat on varmalla kädellä tehtyä perusteatteria. Ehkä Skavabölen poikien ongelma alkaa olla siinä, että se tuntuu jopa vanhalta. Kieli, puvut ja rekvisiitta ovat 1970- ja 1980-luvuilta, mutta silti näytelmästä ei ole nostalgia-tripiksi. Puhumattakaan, että se olisi minkäänlainen sukupolvikokemus, kuten se 1990-luvulla oli.
Aika näyttää, jääkö Skavabölen pojat oman aikansa kuriositeetiksi, vai kestääkö se aikaa vuosikymmeniä, kuten vaikkapa Minna Canthin tai Juhani Ahon tekstit. Kun tänä syksynä olen nähnyt Skavabölen pojat ja jatko-osan Huokausten laakson, jotenkin tuntuu, että aika on ajanut Raivion tekstien ohi. Vaikka sen keskeinen teema, veljesten välinen ystävyys, on ikuinen.
Skavabölen pojat, Keski-Uudenmaan Teatteri, esityksiä syksyllä 2023 ja alkuvuonna 2024.
TEKSTI: Pauli Jokinen
Näyttelyarvio: Garden Futures
Puutarhatkin voivat olla poliittisia. Niistä ollaan aikojen saatossa käyty lukuisia kiistoja, ne ovat olleet politiikan ja kaupunkisuunnittelun pelinappuloina. Garden Futures -näyttely pureutuu monien muiden teemojen ohella myös puutarhojen poliittiseen aspektiin.
Garden Futures -näyttely on Arkkitehtuurimuseon ja Designmuseon ensimmäinen yhteinen näyttely. Se jakautuu molempien museoiden tiloihin. Kyseessä on kiertävä näyttely, jonka ovat toteuttaneet Vitra Design Museumin, Wüstenrot Foundationin ja Nieuwe Instituut. Helsinki on ensimmäinen kohde, jossa näyttely on esillä. Kansainväliseen näyttelyyn on tuotu lokaalia ulottuvuutta muun muassa siirtolapuutarhojen muodossa ja esittelemällä lähiöiden viherrakentamista.
Puutarha on teemana laaja. Sillä on oma historiansa, joka on erilainen eri maailmankolkissa. Englantilainen, ranskalainen ja japanilainen puutarha eroavat kovasti toisistaan. Puhumattakaan vaikka pienistä kotipuutarhoista tai luonnontieteellisistä puutarhoissa. Näyttelyssä puutarhojen historiaa on elävöitetty muun muassa Birger Kaipiaisen keramiikalla. Kaipiaisen Paratiisi-astiat tietysti viittaavat Edenin puutarhaan, maailman ensimmäiseen puutarhaan.
Kaupunkisuunnittelussa puutarhat, puistot ja viheralueet ovat jatkuvia kiistojen kohteita. Poliitikot, virkamiehet ja kaupunkilaiset ovat alati napit vastakkain. Kiistoja syntyy siitä, mihin viheralueita rakennetaan, missä vanhaa pitää säästää, miten paljon vihreää pitää olla, millaisia puistoja ja puutarhoja halutaan, miten paljon niihin käytetään rahaa. Viheralueiden rakentamisessa on nähty onnistumisia ja epäonnistumisia.
Yksi kiistakysymys on, kenen tiloja puutarhat ovat. Ovatko ne yksityisiä vai julkisia paikkoja? Aidataanko ne vai jätetäänkö avoimiksi? Onko puutarhojen tarkoitus olla ilo silmälle vai viljelläänkö niissä ravintoa? Näyttelyssä esitellään muun muassa englantilaisen Ebenezer Howardin 1800-luvulla ideoima puutarhakaupunki, joka yhdisti maaseudun ja kaupungin parhaita puolia. Tätä ajatusta Suomessakin ollaan jalostettu, muun muassa Tapiolassa ja Maunulassa. Arkkitehtuurimuseon puolella ollaan nostettu esiin Soukan, Matinkylän ja Itä-Pasilan viherrakentaminen.
Garden Futures -näyttely avaa puutarhojen maailmaa uusista näkökulmista. Se sopii erinomaisesti Designmuseon ja Arkkitehtuurimuseon ensimmäiseksi yhteisnäyttelyksi. Toivotaan yhteistyölle menestyksekästä jatkoa.
Kritiikin sana: Näyttelyssä olisi ollut kiva nähdä, kokea ja haistaa aitoja kasveja. Mutta se on ymmärrettävää, että niitä on vaikea museo-oloihin tuoda. Siksi näyttelyn ajankohtana olisi toiminut paremmin kesä, jolloin museoiden väliselle pihalle olisi voinut rakentaa istutuksia.
Garden Futures: Suunnittelua luonnon kanssa, Arkkitehtuurimuseossa ja Designmuseossa 10.11.2023–31.3.2024
Teksti: Pauli Jokinen
Uusi kahvila avautui Ateneumin kuvanveistosaliin
Café Höijer tarjoaa klassisia kahvilatuotteita aisteja hemmottelevassa miljöössä – pöytiin tarjoiltuna. Suosittu Ateneum Bistro jatkaa toimintaansa tuttuun tapaan Ateneumin ensimmäisessä kerroksessa.
Ateneumin taidemuseon kolmanteen kerrokseen on juuri avautunut uusi kahvila. Café Höijeriksi Ateneumin suunnitelleen arkkitehti Theodor Höijerin mukaan nimetty kahvila tarjoaa klassisia kahvilatuotteita pöytiin tarjoiltuna. Tarjolla on myös monipuolinen kattaus viinejä sekä kahvijuomia.
– Taidemuseot ovat ainutlaatuisia toimintaympäristöjä ravintoloille, erityisesti Ateneumin historia ja miljöö tuovat oman tunnelmansa myös ravintolalle. Ruoka ja taide ovat molemmat parhaimmillaan vaikuttavia elämyksiä, Café Höijerin myötä nämä kaksi kulkevat Ateneumissa entistä vahvemmin käsi kädessä, Soupster Familyn toimitusjohtaja Kim Heiniö sanoo.
Soupster toimii ravintoloitsijana myös Ateneum Bistrossa, joka kahvilatuotteiden lisäksi tarjoaa lounasta noutopöydästä, mutkattomia lautasannoksia sekä suosittua Afternoon Tea -kattausta. Museon katutasossa sijaitseva Bistro on avoin kaikille ja ottaa vastaan pöytävarauksia. Café Höijeriin pöytävarausta ei ole mahdollista tehdä ja koska kahvila sijaitsee näyttelytilojen keskellä, on se avoinna ainoastaan museovieraille.
– Ateneum Bistro ja Café Höijer täydentävät mainiosti sekä toisiaan että Ateneumin ravintolatarjontaa. Omaperäiset ja laadukkaat museokahvilat ovat sekä maailmalla että Suomessa hyvin suosittuja ja tärkeä osa museokäyntiä. Olen iloinen, että voimme jatkossa tarjota vieraillemme taide-elämysten lisäksi myös kaksin verroin makuelämyksiä, Ateneumin museonjohtaja Marja Sakari sanoo.
Tilassa on ennen ollut Ateneumin kuvanveistosali.
Café Höijer on jatkossa avoinna aina samaan aikaan Ateneumin kolmannen kerroksen vaihtuvien näyttelyiden kanssa. Näyttelyiden vaihtovälien aikana kahvila on suljettu teoskuljetusten sekä näyttelyn rakentamisen vuoksi.
Café Höijerin salissa 3.13 on vuosien saatossa toiminut mm. Suomen Taideyhdistyksen maalausateljee, Valtion taidemuseon Nykytaiteen museo Studio N sekä toisinaan pop-up kahvila. Tila on toiminut myös Ateneumin näyttelysalina.
– Korkeaa tilaa hallitsee kaunis vihreä kalkkikivilattia sekä valtava kaari-ikkuna, josta avautuu näkymä Rautatientorille. Suuret kattokruunut ja tilaa kiertävät seinävalaisimet sekä harmoninen värimaailma luovat kahvilaan lämpimän ja rauhallisen tunnelman. Pitkät sohvat ja klassikko-tuolit houkuttelevat istahtamaan, ja kalkkikivi-pöydänkansista voi löytää jopa kotilo-fossiileja. Kaikki tämä tarjoaa upeat puitteet klassiselle kahvilalle, kertoo Cafe Höijerin suunnittelusta vastannut Päivi Meuronen JKMM Arkkitehdeistä.
Lähde: Ateneum
Näyttelyarvio: Volker von Bonin Hakasalmen huvilassa
Hakasalmen huvila on täyttynyt komeista Helsinki-kuvista. Siellä on esillä parisen sataa saksalaissyntyisen Volker von Boninin (1924-2006) hurmaavaa valokuvaa rakkaasta pääkaupungistamme. Von Bonin oli aikanaan hyvinkin tunnettu kuvaaja ja hänen kuvista koostetut valokuvakirjat olivat erittäin suosittuja, mutta nykypäivän ihmisille hän on jo hieman vieraampi tapaus. Siksi Hakasalmen huvilan näyttely on oiva muistutus, millainen kuvaaja von Bonin oli.
Von Boninin elämäntarina on mielenkiintoinen ja täynnä hurjia käänteitä. Sodassa hän palveli Natsi-Saksaa ja virui aikansa venäläisillä vankileireillä. Niistä ei tässä yhteydessä sen enempää, sillä hänen elämänvaiheistaan kiinnostuneet voivat perehtyä niihin kirjassa, joka julkaistiin näyttelyn yhteydessä. Hänen elämästään kerrotaan myös Helsingin Sanomien ansiokkaassa artikkelissa.
Von Bonin palasi sodan jälkeen Suomeen ja Helsinkiin. Tänne häntä veti rakkaus. Von Bonin sai työpaikan Tilgmannin kirjapainosta ja vapaa-ajallaan hän kuvasi helsinkiläistä elämänmenoa. Koko elämänsä hän tunsi itsensä hieman ulkopuoliseksi täällä pohjoisessa ja se välittyy hänen kuvistaan. Hän on eräänlainen ulkopuolinen tarkkailija, joka kuvaa kohteitaan etäältä. Näyttelyn valokuvissa lähikuvia on hyvin vähän. Esimerkiksi toinen ulkopuolinen Helsingin kuvaaja, venäläinen Ivan Timiriasev, tykkäsi mennä lähelle ja kuvata ihmisiä ihan läheltä. Von Bonin pitää hajuraon.
Vaikka von Bonin kuvasi ihmisiä kauempaa, ei hänen kuvissaan silti ole kylmyyttä. Erittäin lämpimästi hän kaupunkia ja kaupunkilaisia kuvasi. Aiheiden valinnatkin ovat lempeitä: lapsia, puistoja, kesäpäivää viettäviä perheitä. Von Boninin suosikkipaikkoja näyttivät olleen Kaivopuisto ja Suomenlinna. Hän viehättyi niin merestä kuin betonikaupungistakin.
Von Boninin näyttely on Helsinki-harrastajien aarreaitta. Kuvissa näkyy, millainen kaupunki oli 1950-1970-luvuilla, ja on jännittävää verrata miten se on muuttunut. Näyttely toimii myös nostalgiapakettina vanhoille stadilaisille. Helsinkiläisille tämä on varmasti syksyn kiinnostavimpia näyttelyitä.
Monet kuvista ovat minulle tuttuja entuudestaan. Näitä näkee jatkuvasti erilaisissa Helsinki-aiheisissa Facebook-ryhmissä. Silti on hienoa nähdä von Bonin kuvia ammattimaisesti kuratoituna ja isoina printteinä.
Katse Helsinkiin – Volker von Boninin valokuvia
6.10.2023–25.8.2024
Hakasalmen huvila
Teksti: Pauli Jokinen
Teatteriarvio: Nukkekoti KOM-teatterissa
Ohjaaja Mikko Roiha on tuonut Henrik Ibsenin klassikon Nukkekodin KOM-teatterin näyttämölle. Norjalaisen Ibsenin vuonna 1879 kirjoittama näytelmä on yksi teatterimaailman suurista teoksista. Suomeksi Nukkekoti tunnettiin alkujaan nimellä Nora, joka viittasi näytelmän päähenkilöön.
Noraa on pidetty roolina, jonka kaikki naisnäyttelijät haluavat esittää. Eräänlainen naisten Hamlet-rooli. Meillä Noraa ovat päässeet esittämään muun muassa Ansa Ikonen, Elli Tompuri ja Liisa Roine. Puhumattakaan legendaarisesta Ida Aalbergista, jonka läpimurto vuonna 1880 tapahtui Noran roolissa.
Nukkekodin Nora on eräänlainen edustusvaimo, joka on aina tehnyt, kuten hänen isänsä tai miehensä haluaa. Näytelmän loppu oli aikanaan radikaali. Patriarkaattiin kyllästynyt nukkevaimo päättää ottaa ohjat omiin käsiinsä ja jättää perheensä. Siinä aikalaisten leuat loksahtivat auki.
KOM-teatterissa Norasta on tullut Aron. Hauska sanaleikki. Näytelmän pääparina ovat siis miehet. Se tuntuu jotenkin yhdentekevältä. Siis positiivisessa mielessä. Joskus Ibsenin aikoina ratkaisu olisi hätkähdyttänyt, mutta nykyään on aivan se ja sama, onko pääpari samaa vai eri sukupuolta.
Roihan tulkinnan keskeinen tekijä on ajattomuus. Tietysti Nukkekodit teemat ovat ajattomia, siksi se onkin klassikko, mutta Roihan ratkaisut korostavat ajattomuutta entisestään. Esitteessä kerrotaan, että Roihan Nukkekoti sijoittuu 2000-luvun alun Suomeen. Sitä ei kyllä arvaisi, jos ei olisi näin lukenut. Ibsenin teksti on 150 vuoden takaa, näytelmää ryydittää 1950-luvun musiikit (mm. Hitchcockin Vertigon pahaa enteilevä elokuvamusiikki) ja tämä kaikki tapahtuu 2000-luvun Punavuoressa. Vanhasta ajasta muistuttavat pienet asiat, kuten kirjeet ja postilaatikot. Kaikki tapahtuu tässä ja nyt, mutta samalla jossain todella kaukana.
Myös dialogi on jännittävällä tavalla ajatonta. Aron puhuu Pohjanmaan murteella, muut ovat melko uskollisia näytelmän tekstille. Sekin on taito saada dialogi kuulostamaan samaan aikaan vanhalta ja tuoreelta. En tiedä Aronia näyttelevän Aleksi Holkon taustoista, mutta näyttelijäliiton sivuilla hänen kielitaidokseen on mainittu Etelä-Pohjanmaan murre. Se sujuukin häneltä luontevasti. Holkon suoritusta täytyy muutenkin erikseen kiitellä. Hän tekee rajun ja fyysisen roolin, joka jättää kaikki muut sivustakatsojan asemaan.
Roihan Nukkekoti on perusvarmaa teatteria. Siinä on kaikki tarvittava, eikä mitään ylimääräistä. Lopulta esityksestä jää kuitenkin hieman kädenlämpöinen olo. Ehkä Nukkekoti olisi pitänyt tuoda kunnolla tähän päivään. Esitys on vähän laitosteatterimainen. KOM-teatterilta olisin odottanut astetta rohkeampaa versiota.
Nukkekoti KOM-teatterissa syksyllä 2023
TEKSTI: Pauli Jokinen
Afternoon tea Helsingissä
Afternoon tea on englantilainen klassikko, jossa tarjotaan teen lisäksi suolaista ja makeaa purtavaa. Afternoon tea on jo käsite, ja sitä tarjotaan monenlaisten herkkujen kanssa myös helsinkiläisissä laaturavintoloissa.
Yleensä kattaus on myös yhtä näyttävää kuin tarjontakin. Teelaaduissa on varaa mistä valita. Voit valita vaikka yrttiteetä, hedelmäteetä tai mustaa teetä.
Afternoon tea on oivallinen valinta esimerkiksi pariskunnan kahdenkeskeiseen hemmotteluhetkeen tai vaikkapa treffeille.
Listasimme tähän paikkoja, joissa Afternoon tea on listalla (tiedot ja hinnat 10/2023):
Ateneum Bistro
Hinta: 58 e / 2 hengelle
Ajankohdat: ti-pe klo 15-18, la ja su klo 12-16
Ennakkovaraus pitää tehdä. Lisätietoa
Kämp Brasserie
Hinta: 51 e / hlö
Ajankohdat: ke-pe klo 14.30-16.00, la-su ja arkipyhinä ennakkotilauksesta klo 12.30-15.00
Ennakkovaraus pitää tehdä. Lisätietoa
Salutorget
Hinta: 45 e / hlö. Lisämaksusta tee tarjollaan mm. samppanjan kanssa.
Ajankohdat: ma-pe 14-18, la 12-18.
Pöytävaraus suositeltava. Lisätietoa
Cafe Aalto
Hinta: 34 e / hlö. Kuohuvan kera 42 e / hlö
Ajankohdat: Cafe Aallon Afternoon Tea on saatavilla ennakkotilauksella viikon jokaisena päivänä kello 15-17.
Varaukset 2 päivää aikasemmin klo 12.00 menessä. Lisätietoa
****
Katso myös:
Helsingin parhaat ravintolat
Helsingin klassikkoravintolat
Helsingin klassikkokahvilat
Botta avaa rennon korttelibistron Etu-Töölöön
Aidosti asiastaan innostuneen ihmisen kyllä tunnistaa. Hän säestää sanomaansa käsillään ja välillä pamauttaa pöytää hellästi kuin herkästi rikkimenevää rumpua. Juuri niin tekee sommelier Juha Laatikainen puhuessaan marraskuussa avattavasta Dagmar Bistro & Wine Barista.
Antakaamme siis Dagmarin ravintolan johtaja Laatikaisen kertoa:
– Etu-Töölöön Kuparitalon alakertaan avattava Dagmar on kaikkien mukava ja välittävä kaveri. Kaveri, jolla on aina tarjolla erityisen hyvää ruokaa ja hyviä viinejä. Ystävä, jonka luo voi tulla puku päällä tai verkkareissa omana itsenään.
Uusi korttelibistro avataan vain kivenheiton päähän Musiikkitalosta ja päärautatieasemasta. Sijainti takaa, että rennosta tunnelmasta voi saapua nauttimaan vaikkapa ennen fudismatsia, Musiikkitalon konsertin jälkeen tai puistokävelyn päätteeksi. Viihtymään on helppo tulla kauempaakin, sillä Dagmar on helposti saavutettavissa niin junalla, metrolla, bussilla kuin ratikalla.
Aidosti persoonalliset annokset
Dagmarin keittiössä valmistetaan lempiruokia eri puolilta maailmaa. Maukkaiden, aidosti persoonallisten annosten luomisen mahdollistaa Dagmarin kansainvälinen tiimi.
– Jos filippiiniläinen vuoromestarimme haluaa tuoda asiakkaiden nautittavaksi oman lempiruokansa, niin siitä vaan.
Illallislistalla on suosikkeja, jotka sopivat yksittäisinä annoksina viinilasillisen kaveriksi tai sitten annoksista voi koota isomman kokonaisuuden itselle tai kaverin kanssa jaettavaksi. Valittavana on myös keittiön suositusmenuja.
Kuunnellaan asiakkaita ja aistitaan fiiliksiä
Makujen paletti elää tunnelmista ja vuodenajoista. Se on yksi osoitus Dagmar Bistro & Wine Barista perusfilosofiasta: ei kangistuta kaavoihin, vaan kuunnellaan asiakkaita ja aistitaan fiiliksiä.
100-paikkainen Dagmar on luotettu ja konstailematon ystävä myös lounasaikaan.
Dagmaria voi hyvällä syyllä kutsua myös rennoksi viinibaariksi. Viinilistan pääosassa ovat eurooppalaiset viinit, mutta tiukkoja rajoja tärkeämpää on viineissäkin oikeus rönsyillä, olla avoin uudelle. Dagmariin kannattaa tulla myös ihan vain testaamaan alkoholittomia juomia, eikä oluesta nauttiviakaan ole unohdettu.
Laatikainen pohtii, että Dagmarissa on jotain samaa kuin 20-luvun newyorkilaisessa baarissa. Sitä samaa vahvasti elävää tunnelmaa, vaikka Dagmariin tulee isot ikkunat ja paljon valoa. Sisustus on yhdistelmä uutta ja vanhaa, sopivasti glamouria ja paljon harkittuja yksityiskohtia.
Ravintoloitsijana toimii Oy Botta Ab. Näin ollen Etu-Töölössä sijaitseva perinteikäs ja monille tuttu Botta laajenee ensimmäistä kertaa Museokadun Ostrobotnia-kiinteistön ulkopuolelle. Mutta kauas ei mennä, sillä Dagmar sijaitsee aivan Bottan naapurissa.
Teksti: Tiina Örn
Stadin Silakkamarkkinoilla valitaan vuodet parhaat silakat
Helsingin tunnetuimpiin syysperinteisiin kuuluva Stadin Silakkamarkkinat käynnistyy Kauppatorilla vakiintuneeseen tapaan lokakuun ensimmäisenä sunnuntaina. Silakkaostoksille, toritapahtuman tunnelmaa aistimaan ja perinteikkäästä ohjelmasta nauttimaan pääsee seuraavan viikon lauantaihin 7. lokakuuta asti. Kalastusalusten lisäksi Kauppatorille ankkuroituvat markkinaviikoksi perinnepurjelaivat Albanus, Kathrina, Olga, Valborg ja Vivan.
Stadin Silakkamarkkinat on Suomen vanhimpia yleisötapahtumia, ja sitä on juhlittu Helsingissä jo vuodesta 1743. Syksyisen kaupungin tunnelmointiin mahdollistavan historiallisen tapahtuman ytimessä on vahvasti tietoisuuden lisääminen Itämeren suojelusta ja kestävästä kehityksestä.
– Kestävästi kalastettua lähikalaa syömällä meri puhdistuu, ja kalan ostaminen suoraan kalastajilta tukee heidän elinkeinoaan, Silakkamarkkinoita järjestävän Helsingin tapahtumasäätiön toimitusjohtaja Stuba Nikula sanoo.Stadin Silakkamarkkinoille on aina hienoa tulla tapaamaan vakituisia asiakkaita.
– Ulkomailta Helsinkiin vierailemaan saapuneiden kanssa on myös päässyt puhumaan eri kieliä vuosikymmenten aikana – olen monet turistit jo ehtinyt tutustuttamaan suomalaisiin kalatuotteisiin. Stadin Silakkamarkkinat on viikon pituudessaan pisimpään kestävä kotimainen kalamarkkinatapahtuma, ja siksi taloudellisesti todella tärkeä meille, yli 30 vuotta markkinoilla kalatuotteita myynyt kalastaja- ja kalatuoteyrittäjä Pirjo Salonen kertoo.
Markkinavieraille tarjolla musiikkia, tansseja ja puheohjelmaa
Pormestari Juhana Vartiainen avaa Silakkamarkkinat purjelaiva Vivanin kannella sunnuntaina 1. lokakuuta klo 10 ja perinteikäs silakkasoutu rantautuu Lyypekinlaiturin edustalle klo 12. Vivanin kannella kuullaan puheohjelmaa muun muassa Itämeren suojelusta klo 12 alkaen. Merellistä tunnelmaa avajaispäivään tuo myös Seija Vesterisen haitarimusiikki.
Vesterinen esiintyy markkinoilla myös keskiviikkona 4. lokakuuta, jolloin Biennaali-paviljongissa järjestetään Silakkatanssit. Tanssinopettaja Marianne Krause opettaa lavatansseja klo 16.30 alkaen ja tanssimaan pääsee levymusiikin tahdissa klo 17 –18.45.
Silakkaraati palkitsee vuoden parhaat tuotteet avajaissunnuntaina
Silakkaruokien ystävistä koostuva silakkaraati kokoontuu jälleen markkinoiden avajaispäivänä valitsemaan parhaat myyntituotteet kahdessa kategoriassa: vuoden silakkayllätys ja vuoden maustekala. Voittajat julkistetaan purjelaiva Vivanin kannella sunnuntaina 1. lokakuuta klo 16.
Silakkaraadissa kalaherkkuja arvioivat Martha – Finlands svenska Marthaförbund r.f.:n puheenjohtaja Mia Hafrén, Helsinki Biennaalin tuotantopäällikkö Jonna Hurskainen, Baltic Sea Action Groupin strategiapäällikkö Pieta Jarva, Helsingin yliopiston Itämeri-asiantuntija Jyrki Lappalainen, nuorisoneuvoston Miro Maaranen, Helsingin kaupungin ympäristöjohtaja Esa Nikunen, Helsingin kaupungin merellisen strategian projektipäällikkö Minttu Perttula, ravintoloitsija Ville Relander, John Nurmisen säätiön sometiedottaja ja Itämeri-vaikuttaja Noora Shingler, apulaispormestari Anni Sinnemäki ja MTV3:n ruokatoimittaja Petra Tuominen.
Stadin Silakkamarkkinat on avoinna Kauppatorilla sunnuntaista lauantaihin 1.–7.10.2023.
Teatteriarvio: Joitakin keskusteluja merkityksestä Q-teatterissa
Aina välillä teatterin katsomossa kokee tunteen, että nyt ollaan jonkin tavallista suuremman äärellä. Jonkin, joka on enemmän kuin teatteria. Jonkin, joka nostaa tuolista puoli metriä ilmaan. Ajan ja paikan taju hämärtyy. Esityksen aikana sitä sitä ei tajua, mutta sen jälkeen tulee tunne, että tässä todistettiin jotain ainutlaatuista. Näin kävi Q-teatterin uutuusnäytelmän kanssa.
Akse Petterssonin näytelmä Joitakin keskusteluja merkityksestä pakenee kaikkia sanoja. Sitä on hankala sanallistaa, ja siihen se kaiketi pyrkiikin. Jo näytelmän hankala ja epämääräinen nimi antaa siihen viitteitä. On keskusteluja ja on merkityksiä, mutta katsoja on aika pyörällä päästä, että mistä keskustellaan ja mikä merkitsee mitäkin.
Esityksessä on kolme näyttelijää, Tommi Korpela, Elina Knihtilä ja Pirjo Lonka, jotka näyttelevät näyttelijöitä. Esitteen mukaan he ovat ikääntyviä sivuosanäyttelijöitä, jotka odottavat kuvauspaikalla vuoroaan. He istuvat muovituoleissa tyhjän mainostaulun edessä. Katsojalle ei kyllä selviä ollenkaan, mitä he odottavat. Odottavatko he pääsyä estradille, kameran eteen vai kotiin? Odottavatko he, että elämä alkaa vai päättyy?
Näyttelijät käyvät loputtomia keskusteluja ja riitelevät mitättömistä asioista. Keskustelut alkavat tyhjästä ja päättyvät puolitiehen. Asioita ei selitellä. Katsoja etsii turhaan merkityksiä asioista, joissa niitä ei ole. Sellainen ihmismieli on, pyrkii etsimään merkityksiä joka asiasta. Ihan turhaan etsit, on Akse Petterssonin viesti. Mutta minkä ihminen itselleen mahtaa.
Tanssija-koreografi Jyrki Karttunen saapuu aika ajoin rytmittämään esitystä omilla tansseillaan. Aluksi näyttää, että hänen esityksensä ovat vain tapa jäsennellä kertomusta, mutta lopulta se nivoutuu olennaiseksi osaksi tarinaa. Niistä voi jokainen etsiä omat merkityksensä: tanssit joko tuovat järjestystä tai rikkovat sitä. Vai onko silläkään lopulta mitään merkitystä?
Muusikko Ringa Manner loihtii äänimattoa esityksen taustalle ja luppoaikana makaa patjalla piirtämässä paperille. Hän on hahmo, jolta ei kannata mennä kysymään mitään. Jos häneltä kysyy jotain, hän puhuu tunnin mitä sylki suuhun tuo. Selityksestä ei tule loppua. Olisiko kuitenkin kannattanut kysyä? Lopulta hän on se oraakkeli, jolla on vastaus valmiina: rakkaus tuo järjestystä kaaokseen.
Näyttelijäkolmikko on kerrassaan loistelias. Korpela, Knihtilä ja Lonka tuntevat toisensa vuosien ajalta, ja sen huomaa. He ennakoivat toistensa liikkeet, ilmeet ja sanat pienistäkin vihjeistä. Dialogi on verevää, arvatenkin osin improvisoitua. Jokaisella näyttelijällä on omat huippuhetkensä. Mieleenpainuvimmassa kohtauksessa Knihtilä selittää, miten joku joko on tai ei ole. Filosofinen kysymys olevasta nousee uskomattomiin sfääreihin. Kaikki haluaa sitä lisää, lisää ja lisää.
Näytelmän loppu on valtavan upea. Karttunen on raivoisan tanssin jälkeen rikkonut paikat ja lavalla vallitsee täysi kaaos. Näyttelijät ovat lopen uupuneita. Kaiken sekasotkun keskelle jää mustavalkoinen sydän. Revi siitä sitten merkityksiä.
Joitakin keskusteluja merkityksestä on näytelmä, joka jää mieleen pyörimään pitkäksi aikaa.
Joitakin keskusteluja merkityksestä Q-teatterissa syksyllä 2023
TEKSTI: Pauli Jokinen
Tunnistatko Helsingin vanhoista kuvista?
Vanhoissa valokuvissa Stadi näyttää kovin erilaiselta verrattuna nykypäivään. Kokosimme kymmenen kuvan visan. Kokeile, miten sinä tunnistat kuvista vanhaa Helsinkiä!
Tunnistatko Helsingin vanhoista kuvista?
10 kysymystä
Näyttelyarvio: Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa
Ars Fennica -palkinnon saajaksi on ehdolla viisi taiteilijaa. Ehdokkaiden työt ovat loppuvuoden ajan esillä Kiasmassa ja heidän joukostaan palkinnon saajan valitsee marraskuun lopulla Anne Barlow. Palkinnon suuruus on 50 000 euroa.
Ars Fennican kilpailuluonnetta on aika ajoin kritisoitu, sillä kilpaileminen sopii huonohkosti taiteeseen. Mutta on siinä puolensa, ainakin näin museovieraan silmin nähtynä. Kiasmassa vieras saa teokset nähtyään äänestää omaa suosikkiaan. Se pakottaa museovieraan muodostamaan mielipiteitä. Näyttelyyn ei voi suhtautua välinpitämättömästi, sitä ei voi vain kävellä läpi. Se pakottaa vieraan ajattelemaan, tulkitsemaan ja katsomaan teoksia eri näkökulmista.
Niinpä laitoin itsekin teokset järjestykseen omien mieltymysteni kautta:
Sijalle 5: Camille Norment
Yhdysvaltalaisen Normentin teos on installaatio, joka koostuu istuinrakennelmista ja värähtelevistä äänistä. Penkki allani resonoi. Meditatiivisia ääniä kantautuu kaiuttimista. Istuinrakennelmien muoto perustuu geometrisiin kuvioihin, joissa sama rakenne toistuu aina uudestaan ja uudestaan. Hetken tunnen yhteyttä äänen ja penkkien kanssa, mutta pian se hetki on pois. Jään miettimään, että teos voisi olla vaikuttava, jos istuisin siinä tunnin. 10 minuutin istumisella se jää aika etäiseksi.
Sijalle 4: Lap-See Lam
Ruotsalainen Lap-See Lam järkyttyi, kun hänen vanhempiensa omistama kiinalaisravintola ajatui maksukyvyttömäksi. Hän taltioi ravintolan tiloja 3D-skannauksen avulla ja näitä materiaaleja hän on hyödyntänyt taiteessaan. Pimeässä huoneessa on jännä tunnelma. Koskaan ei tiedä, miltä seinältä silmät tuijottaa, missä lentelee animaationukkeja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kokonaisuus ei lopulta oikein hahmotu.
Sijalle 3: Tuomas A. Laitinen
Laitinen yhdistää teoksessaan veistoksia, ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Esittelyssä kerrotaan, että ”Laitinen pyrkii kuvittelemaan, millaista oli elää ennen kuin ihminen alkoi jaotella maailmaa yhä tarkempiin arvottaviin kielellisiin kategorioihin.” Tätä pointtia en sisäistänyt. Paitsi ehkä sen kautta, että Laitisen teosta on vaikea sanoittaa. Se on erikoinen kokemus, kuin David Lynch kohtaisi Pentti Linkolan. Teosta kokiessa tulee surrealisinen olo, mutta harmittavan vähän siitä jäi käteen.
Sijalle 2: Henni Alftan
Kaikkien videoiden ja ääniteosten keskellä Alftan tuo näyttelyyn selkeyttä ja järjestystä. Hänen maalauksissaan toisuvia teemoja ovat yö ja työ. Niissä voi nähdä vaikka taiteilijan työpäivän. Aiheet ovat Alftanille varmasti omakohtaisia. Pienistä yksityiskohdista voi kuvitella kokonaisen maailman niiden ympärille. Hän on rajaamisen mestari. Kuvissa näkyy vain se, mitä tarvii, ei yhtään enempää. Loput syntyy katsojan päässä.
Sijalle 1: Emilija Škarnulytė
Liettualaisen Škarnulytėn teos olisi tietysti poliittisesti korrekti valinta voittajaksi, sillä hän kritisoi siinä neuvostojärjestelmää. Vaikka tämän aspektin unohtaisi, teos on muodoltaan ja tyyliltään vakuuttava. Kyseessä on videoteos, jossa Škarnulytė kuvaa omaa isoäitiään, joka sokeutui luultavasti Tšernobylin säteilyn seurauksena. Isoäiti hortoilee puistossa, jonne on kerätty Neuvostoliiton aikaisia veistoksia. Hän sivelee Leninin jalkaa ja nenää. Välillä kuoritaan omenoita ja kuunnellaan radiota mökissä. Kuvakerronta on hidasta ja rauhallista, kuin vanhoissa venäläisissä elokuvissa. Tämän museovieraan Ars Fennice -valinta kohdistui Škarnulytėlle.
Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa 8.9.2023–28.1.2024
TEKSTI: Pauli Jokinen
Testaa, tunnetko stadin slangin?
Stadin slangi elää ja muuttuu vuosien myötä. Slangisanat ovat pitkälti peräisin ruotsista ja venäjästä. Nyt otamme käsittelyyn vanhoja slangisanoja, joiden alkuperä on venäjän kielessä. Testaa mitä tiedät!
Stadin slangi
10 kysymystä
Teatteriarvio: Huokausten laakso Teatteri Kultsassa
Olihan tämä pakko nähdä. Ihan vain kunnianosoituksena Antti Raivion muistolle. Elokuussa kuollut Antti Raivio kirjoitti Huokausten laakson jatko-osaksi menestyksekkäälle Skavabölen pojille. Ne molemmat esitettiin 1990-luvulla Q-teatterissa, ja nousivat eräänlaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Skavabölen pojat on nähty myös valkokankaalla Zaida Bergroothin ohjaamana.
Teatteri Kultsa on ottanut käsittelyyn tarinan kakkososan, Huokausten laakson. Näytelmän ohjaa Siina Mäenpää. Raivion yllättävä poismeno yllätti tietysti myös Kultsan porukan ja teki esityksestä poikkeuksellisen ajankohtaisen.
Huokausten laakso kertoo Kallion veljesten Evertin ja Rupertin elämästä. Tällä kertaa tarina kerrotaan pikkuveli Evertin näkökulmasta, jota esittää Eemeli Utunen. Isoveljeä näyttelee Kari Rissanen.
Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Evert on teini-ikäinen, mutta tyttöystävä on jo raskaana ja isoveli houkuttelee mukaan murtokeikoille. Evert löytää edesmenneen äitinsä päiväkirjan, ja sen kautta kerrotaan poikien vanhempien tarinaa. Ajassa matkataan tanssilavoille, Moskovan suuren sirkuksen näytöksiin, mielisairaalaan ja alkoholin huuruisiin joulujuhliin. Välillä muistoja heijastetaan seinälle kaitafilmin katkelmina. Mukana on tuttuja hahmoja Skavabölen pojista, kuten Horror-Ossi ja taikuri Kinnunen.
Antti Raivion teksti on elävää, dialogi kekseliästä ja hahmot samastuttavia. Siina Mäenpään ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Vaikka tarinassa on mutkia, se etenee mutkattomasti.
Pienen teatterin ongelma on se, että niillä resursseilla ja näyttelijöillä mennään, mitä on käytettävissä. Huokausten laakson näyttelijäkaarti on pääosin auttamattoman vanhaa kyseisiin rooleihin. Näyttelijätyö on muutenkin kauttaaltaan sangen epätasaista. Uskottavimman roolin kuitenkin tekee pääosassa menneisyyden kipujen kanssa kärvistelevää Evertiä esittävä Eemeli Utunen. Hän tulkitsee hahmonsa uskottavasti, koskettavasti ja hauskasti. Pisteet myös vanhempia esittäville Osmo Rahikaiselle ja Nelli Koskinen-Makkoselle.
Raivion teksti on niin vahvaa, että se kantaa läpi karikoiden. Huokausten laakson tarina menee ihon alle, ja mielellään tarinalle olisi nähnyt jatkoa. Sellainen lienee ollut Raivion suunnitelmissa joskus.
Tänä syksynä on mahdollista nähdä myös Skavabölen pojat. Se esitetään Keski-Uudenmaan teatterissa, ensi-ilta on marraskuussa.
Huokausten laakso Teatteri Kultsassa, ensi-ilta 9.9.2023
Teksti: Pauli Jokinen
Teatteriarvio: Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa
Yhdysvaltalaisen kirjailijan Suzan-Lori Parksin näytelmää Topdog/Underdog on luonnehdittu moderniksi klassikoksi. Vuonna 2002 ensiesityksensä saanut näytelmä voitti aikanaan Pulizer-palkinnon, ja se on listattu kuluvan vuosituhannen parhaimpien näytelmien joukkoon. Tänä vuonna uusintaensi-ilta palkittiin teatterialan Tony-palkinnolla.
Odotukset ovat siis korkealla, kun näytelmä saa kantaesityksensä Suomessa. Karri ”Paleface” Miettinen on suomentanut näytelmän ja Topdog/Underdog on saanut suomenkielisen nimen Isobroidi/Pikkubroidi. Oikein osuva käännös, sillä näytelmä kertoo kahdesta veljeksestä. Veljeksiä näyttelevät Jani Toivola ja Roderick Kabanga.
Teatteri Jurkka on oivallinen paikka tällä näytelmälle, joka tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa. Se on veljeksien koti. Jurkan tila on tunnetusti pieni ja intiimi, näyttelijöiden kaikki niiskutukset ja kuiskaukset kuuluvat. Se sopii tähän hyvin tähän näytelmään, jossa näyttelijöiden jokainen sormenliike ja silmänräpäys on tärkeä.
Näytelmän keskiössä ovat veljekset Lincoln ja Booth. Siis murhattu presidentti ja tämän salamurhaaja. Veljeksien isä on huumorimielessä nimennyt poikansa näin. Siihen isän huumori oli loppunutkin. Lapset oli jätetty heitteille, molemmat oli passitettu matkoihinsa 500 dollaria taskussaan. Eväät elämään olivat olemattomat.
Nuorempi veljeksistä, Booth, elättää itsensä korttihuijauksilla ja näpistelyllä. Vanhempi veli esittää työkseen presidenttiä pelihallissa. Hän saa valkoihoisia pienempää palkkaa ja värjää työantajan käskystä kasvojaan valkoiseksi.
Korttipeli on näytelmän ydin. Tarkemmin ottaen kolmen kortin monte, jolla huijataan yleisöltä taskurahaa. Peli on metafora monelle asialle: se luo toivoa paremmasta, se kuvaa pikkubroidin halua kasvaa isobroidin mittoihin, se kuvaa veljesten epätoivoista elämäntilannetta. Ja kumpi korttipelissä lopulta on se taitavampi, kumpi on topdog, kumpi underdog?
Karri Miettisen suomennos on napakymppi. Se on tehty taiten, kaikki nyanssit, nykypäivän puhekieli ja katuslangi mukaan lukien. Dialogia on ilo kuunnella.
Näyttelijät tekevät roolinsa sydän vereslihalla. Toivola ja Kabanga ovat oivalliset valinnat pääosiin. Heidän kemiansa käy yksiin ja etenkin Toivolan rooli huolehtivana isoveljenä on pieteetillä näytelty.
Isobroidi/Pikkubroidi on poraus amerikkalaisen mustan työväenluokan (tai oikeastaan työttömän luokan) elinoloihin, joissa amerikkalainen unelma loistaa poissaolollaan. Unelmat ovat vaihtuneet epätoivoon, alakuloon ja rikollisuuteen. Ei unelmista riitä kaikille.
Näytelmän loppuratkaisu on yllättävä. En paljasta sitä tässä, etten pilaa yllätystä. Loppu on jopa liiankin räjähtävä. Henkilöitä ei oikein riittävästi valmistella ja motivoida siihen, mitä loppu tuo tullessaan. Se tuo taas mukanaan uskottavuusongelman. Miksi näin pääsi käymään? Eihän ihmiset näin toimi! Olisiko loppukohtausta voinut jotenkin valmistella ja pohjustaa harkitummin ja perusteellisemmin?
Ei tämä näytelmä ihan omalla listallani tämän vuosituhannen kärkikahinoihin yllä, mutta kyllä sen parissa mukavasti vierähti 2,5 tuntia.
Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa syksyllä 2023.
TEKSTI: Pauli Jokinen