Tekijä: WalkHelsinki

Ars Fennica -palkinnon saajaksi on ehdolla viisi taiteilijaa. Ehdokkaiden työt ovat loppuvuoden ajan esillä Kiasmassa ja heidän joukostaan palkinnon saajan valitsee marraskuun lopulla Anne Barlow. Palkinnon suuruus on 50 000 euroa.

Ars Fennican kilpailuluonnetta on aika ajoin kritisoitu, sillä kilpaileminen sopii huonohkosti taiteeseen. Mutta on siinä puolensa, ainakin näin museovieraan silmin nähtynä. Kiasmassa vieras saa teokset nähtyään äänestää omaa suosikkiaan. Se pakottaa museovieraan muodostamaan mielipiteitä. Näyttelyyn ei voi suhtautua välinpitämättömästi, sitä ei voi vain kävellä läpi. Se pakottaa vieraan ajattelemaan, tulkitsemaan ja katsomaan teoksia eri näkökulmista.

Niinpä laitoin itsekin teokset järjestykseen omien mieltymysteni kautta:

Sijalle 5: Camille Norment

Yhdysvaltalaisen Normentin teos on installaatio, joka koostuu istuinrakennelmista ja värähtelevistä äänistä. Penkki allani resonoi. Meditatiivisia ääniä kantautuu kaiuttimista. Istuinrakennelmien muoto perustuu geometrisiin kuvioihin, joissa sama rakenne toistuu aina uudestaan ja uudestaan. Hetken tunnen yhteyttä äänen ja penkkien kanssa, mutta pian se hetki on pois. Jään miettimään, että teos voisi olla vaikuttava, jos istuisin siinä tunnin. 10 minuutin istumisella se jää aika etäiseksi.

Sijalle 4: Lap-See Lam

Ruotsalainen Lap-See Lam järkyttyi, kun hänen vanhempiensa omistama kiinalaisravintola ajatui maksukyvyttömäksi. Hän taltioi ravintolan tiloja 3D-skannauksen avulla ja näitä materiaaleja hän on hyödyntänyt taiteessaan. Pimeässä huoneessa on jännä tunnelma. Koskaan ei tiedä, miltä seinältä silmät tuijottaa, missä lentelee animaationukkeja. Koko ajan tapahtuu jotain. Kokonaisuus ei lopulta oikein hahmotu.

Sijalle 3: Tuomas A. Laitinen

Laitinen yhdistää teoksessaan veistoksia, ääntä ja liikkuvaa kuvaa. Esittelyssä kerrotaan, että ”Laitinen pyrkii kuvittelemaan, millaista oli elää ennen kuin ihminen alkoi jaotella maailmaa yhä tarkempiin arvottaviin kielellisiin kategorioihin.” Tätä pointtia en sisäistänyt. Paitsi ehkä sen kautta, että Laitisen teosta on vaikea sanoittaa. Se on erikoinen kokemus, kuin David Lynch kohtaisi Pentti Linkolan. Teosta kokiessa tulee surrealisinen olo, mutta harmittavan vähän siitä jäi käteen.

Sijalle 2: Henni Alftan

Kaikkien videoiden ja ääniteosten keskellä Alftan tuo näyttelyyn selkeyttä ja järjestystä. Hänen maalauksissaan toisuvia teemoja ovat yö ja työ. Niissä voi nähdä vaikka taiteilijan työpäivän. Aiheet ovat Alftanille varmasti omakohtaisia. Pienistä yksityiskohdista voi kuvitella kokonaisen maailman niiden ympärille. Hän on rajaamisen mestari. Kuvissa näkyy vain se, mitä tarvii, ei yhtään enempää. Loput syntyy katsojan päässä.

Sijalle 1: Emilija Škarnulytė

Liettualaisen Škarnulytėn teos olisi tietysti poliittisesti korrekti valinta voittajaksi, sillä hän kritisoi siinä neuvostojärjestelmää. Vaikka tämän aspektin unohtaisi, teos on muodoltaan ja tyyliltään vakuuttava. Kyseessä on videoteos, jossa Škarnulytė kuvaa omaa isoäitiään, joka sokeutui luultavasti Tšernobylin säteilyn seurauksena. Isoäiti hortoilee puistossa, jonne on kerätty Neuvostoliiton aikaisia veistoksia. Hän sivelee Leninin jalkaa ja nenää. Välillä kuoritaan omenoita ja kuunnellaan radiota mökissä. Kuvakerronta on hidasta ja rauhallista, kuin vanhoissa venäläisissä elokuvissa. Tämän museovieraan Ars Fennice -valinta kohdistui Škarnulytėlle.

Ars Fennica -ehdokkaat Kiasmassa 8.9.2023–28.1.2024

TEKSTI: Pauli Jokinen

Olihan tämä pakko nähdä. Ihan vain kunnianosoituksena Antti Raivion muistolle. Elokuussa kuollut Antti Raivio kirjoitti Huokausten laakson jatko-osaksi menestyksekkäälle Skavabölen pojille. Ne molemmat esitettiin 1990-luvulla Q-teatterissa, ja nousivat eräänlaisiksi sukupolvikokemuksiksi. Skavabölen pojat on nähty myös valkokankaalla Zaida Bergroothin ohjaamana.

Teatteri Kultsa on ottanut käsittelyyn tarinan kakkososan, Huokausten laakson. Näytelmän ohjaa Siina Mäenpää. Raivion yllättävä poismeno yllätti tietysti myös Kultsan porukan ja teki esityksestä poikkeuksellisen ajankohtaisen.

Huokausten laakso kertoo Kallion veljesten Evertin ja Rupertin elämästä. Tällä kertaa tarina kerrotaan pikkuveli Evertin näkökulmasta, jota esittää Eemeli Utunen. Isoveljeä näyttelee Kari Rissanen.

Tarina etenee kahdessa aikatasossa. Nykyhetkessä Evert on teini-ikäinen, mutta tyttöystävä on jo raskaana ja isoveli houkuttelee mukaan murtokeikoille. Evert löytää edesmenneen äitinsä päiväkirjan, ja sen kautta kerrotaan poikien vanhempien tarinaa. Ajassa matkataan tanssilavoille, Moskovan suuren sirkuksen näytöksiin, mielisairaalaan ja alkoholin huuruisiin joulujuhliin. Välillä muistoja heijastetaan seinälle kaitafilmin katkelmina. Mukana on tuttuja hahmoja Skavabölen pojista, kuten Horror-Ossi ja taikuri Kinnunen.

Antti Raivion teksti on elävää, dialogi kekseliästä ja hahmot samastuttavia. Siina Mäenpään ohjauksessa kohtaukset vaihtuvat sujuvasti ajasta ja paikasta toiseen. Vaikka tarinassa on mutkia, se etenee mutkattomasti.

Pienen teatterin ongelma on se, että niillä resursseilla ja näyttelijöillä mennään, mitä on käytettävissä. Huokausten laakson näyttelijäkaarti on pääosin auttamattoman vanhaa kyseisiin rooleihin. Näyttelijätyö on muutenkin kauttaaltaan sangen epätasaista. Uskottavimman roolin kuitenkin tekee pääosassa menneisyyden kipujen kanssa kärvistelevää Evertiä esittävä Eemeli Utunen. Hän tulkitsee hahmonsa uskottavasti, koskettavasti ja hauskasti. Pisteet myös vanhempia esittäville Osmo Rahikaiselle ja Nelli Koskinen-Makkoselle.

Raivion teksti on niin vahvaa, että se kantaa läpi karikoiden. Huokausten laakson tarina menee ihon alle, ja mielellään tarinalle olisi nähnyt jatkoa. Sellainen lienee ollut Raivion suunnitelmissa joskus.

Tänä syksynä on mahdollista nähdä myös Skavabölen pojat. Se esitetään Keski-Uudenmaan teatterissa, ensi-ilta on marraskuussa.

Huokausten laakso Teatteri Kultsassa, ensi-ilta 9.9.2023

Teksti: Pauli Jokinen

Yhdysvaltalaisen kirjailijan Suzan-Lori Parksin näytelmää Topdog/Underdog on luonnehdittu moderniksi klassikoksi. Vuonna 2002 ensiesityksensä saanut näytelmä voitti aikanaan Pulizer-palkinnon, ja se on listattu kuluvan vuosituhannen parhaimpien näytelmien joukkoon. Tänä vuonna uusintaensi-ilta palkittiin teatterialan Tony-palkinnolla.

Odotukset ovat siis korkealla, kun näytelmä saa kantaesityksensä Suomessa. Karri ”Paleface” Miettinen on suomentanut näytelmän ja Topdog/Underdog on saanut suomenkielisen nimen Isobroidi/Pikkubroidi. Oikein osuva käännös, sillä näytelmä kertoo kahdesta veljeksestä. Veljeksiä näyttelevät Jani Toivola ja Roderick Kabanga.

Teatteri Jurkka on oivallinen paikka tällä näytelmälle, joka tapahtuu käytännössä yhdessä huoneessa. Se on veljeksien koti. Jurkan tila on tunnetusti pieni ja intiimi, näyttelijöiden kaikki niiskutukset ja kuiskaukset kuuluvat. Se sopii tähän hyvin tähän näytelmään, jossa näyttelijöiden jokainen sormenliike ja silmänräpäys on tärkeä.

Näytelmän keskiössä ovat veljekset Lincoln ja Booth. Siis murhattu presidentti ja tämän salamurhaaja. Veljeksien isä on huumorimielessä nimennyt poikansa näin. Siihen isän huumori oli loppunutkin. Lapset oli jätetty heitteille, molemmat oli passitettu matkoihinsa 500 dollaria taskussaan. Eväät elämään olivat olemattomat.

Nuorempi veljeksistä, Booth, elättää itsensä korttihuijauksilla ja näpistelyllä. Vanhempi veli esittää työkseen presidenttiä pelihallissa. Hän saa valkoihoisia pienempää palkkaa ja värjää työantajan käskystä kasvojaan valkoiseksi.

Korttipeli on näytelmän ydin. Tarkemmin ottaen kolmen kortin monte, jolla huijataan yleisöltä taskurahaa. Peli on metafora monelle asialle: se luo toivoa paremmasta, se kuvaa pikkubroidin halua kasvaa isobroidin mittoihin, se kuvaa veljesten epätoivoista elämäntilannetta. Ja kumpi korttipelissä lopulta on se taitavampi, kumpi on topdog, kumpi underdog?

Karri Miettisen suomennos on napakymppi. Se on tehty taiten, kaikki nyanssit, nykypäivän puhekieli ja katuslangi mukaan lukien. Dialogia on ilo kuunnella.

Näyttelijät tekevät roolinsa sydän vereslihalla. Toivola ja Kabanga ovat oivalliset valinnat pääosiin. Heidän kemiansa käy yksiin ja etenkin Toivolan rooli huolehtivana isoveljenä on pieteetillä näytelty.

Isobroidi/Pikkubroidi on poraus amerikkalaisen mustan työväenluokan (tai oikeastaan työttömän luokan) elinoloihin, joissa amerikkalainen unelma loistaa poissaolollaan. Unelmat ovat vaihtuneet epätoivoon, alakuloon ja rikollisuuteen. Ei unelmista riitä kaikille.

Näytelmän loppuratkaisu on yllättävä. En paljasta sitä tässä, etten pilaa yllätystä. Loppu on jopa liiankin räjähtävä. Henkilöitä ei oikein riittävästi valmistella ja motivoida siihen, mitä loppu tuo tullessaan. Se tuo taas mukanaan uskottavuusongelman. Miksi näin pääsi käymään? Eihän ihmiset näin toimi! Olisiko loppukohtausta voinut jotenkin valmistella ja pohjustaa harkitummin ja perusteellisemmin?

Ei tämä näytelmä ihan omalla listallani tämän vuosituhannen kärkikahinoihin yllä, mutta kyllä sen parissa mukavasti vierähti 2,5 tuntia.

Isobroidi/Pikkubroidi Teatteri Jurkassa syksyllä 2023.

TEKSTI: Pauli Jokinen

Taiteilija Erkki Pirtola pohti 1970-luvulla paikkaansa taidekentässä: ”Tajusin 70-luvulla selkeästi paikkani suomalaisessa taidekentässä. Se on tämän kentän ulkopuolella.”

Niin vain Pirtolan teokset ovat nyt päässeet Helsingin taidemuseon seinille ja vitriineihin. Erkki Pirtola (1950-2016) oli taidekentän kapinallinen, ilkikurinen partanaamainen rääväsuu, jonka monet muistaa siitä, että hän kuvasi videolle kaiken. Ensin hän tallensi ympäristöään piirtäen, mutta kun videokamerat yleistyivät 1980-luvulla, hän liikkui joka paikassa kamera kädessä. Pirtola taltioi kaiken tarpeellisen ja tarpeettoman.

HAMin näyttely ei kuitenkaan keskity Pirtolan videoihin (niistä pääsee nauttimaan nyt vaikka Youtubessa), vaan Pirtolan paperille tehtyihin piirustuksiin. Näyttelyn kuratoi Veikko Halmetoja, ja hänellä piisasi työsarkaa. Materiaalia oli yhden rekan verran. 15 000 teoksesta esille valikoitui vajaat 200.

Piirtäminen oli Pirtolalle ominainen tapa ilmaista itseään, ja hyvin taitava piirtäjä hän olikin. Piirustuksista voi löytää viitteitä ja vihjauksia Palsasta Picassoon. Näyttelyn keskiössä on 1970-luvulla tehdyt piirrokset. Esillä on useita piirroksia, joita tuskin kukaan on nähnyt aikaisemmin. Pirtola on sulkenut piirroksensa mappiin, jossa ne ovat odottaneet tähän päivään saakka. Vain signeeraus kielii siitä, että ne ovat valmiita, eikä luonnoksia.

Piirrosten aiheet vaihtelevat omakuvista autoihin. Huumori on monissa teoksissa läsnä. Pirtola katsoi maailmaa omasta ainutlaatuisesta vinkkelistä. Jotkut voisivat kutsua tätä vinkkeliä epäsovinnaiseksi ja vinksahtaneeksi, mutta hänellä on paljon tarkkanäköisiä havaintoja kapitalismin riivaamasta maailmasta. Anekdoottina mainittakoot, että 1980-luvun lopulla hän esitteli Tallinnassa teoksen, jonne hän oli kerännyt Suomesta jätesäkillisen roskia. Roskat hän kaatoi valkoiselle levylle. Teos oli nimeltään Kapitalistista roskaa. Tämä kertoo paljon Pirtolan asenteesta ja maailmankatsomuksesta.

Näyttelyssä minua viehättivät eniten piirrokset Töölön katoista sekä kuvasarja autoista. Autoja on pidetty vapauden symbolina, mutta Pirtolalle ne edustivat pelkkää illuusiota vapaudesta.

Pirtolan perikunnalla on niin laaja kokoelma taiteilijan töitä, että kenties joskus nähdään vielä laajempikin näyttely, jossa on esillä piirustusten lisäksi öljyväritöitä, videoita ja kirjoituksia. Tämä näyttely jätti suuren nälän.

Erkki Pirtola: Teoksia paperille, 8.9.2023–4.2.2024 HAM Helsingin taidemuseossa.

Teksti: Pauli Jokinen

*****

Näyttelyn yhteydessä julkaistiin myös kirja Erkki Pirtolan taiteesta ja elämästä. Kirjan teki Veli Granö. Julkaisu syntyi melko kiistanalaisissa merkeissä. Siitä voit lukea Suomen kuvalehden artikkelista.

Kirjailija Maria Jotunin (1880–1943) kunniaksi maalattu muotokuva on valmistunut Helsingin Pohjois-Haagaan osoitteeseen Maria Jotunin tie 6 C–D. Kuusikerroksiseen talon päätyyn toteutettu teos on näyttävä osa taloyhtiön piha-aluetta ja ympärille avautuvaa maisemaa. Teoksen on toteuttanut kuvataiteilija Maaria Jokimies (s. 1992).

Historiallisen valokuvan jäljentäminen maalaukseen ei ollut taiteellisesti kiinnostava lähtökohta, joten Jokimiehen visio teokseen syntyi tutustumalla Jotunin teksteihin, uraan ja elämään. Omiin vahvuuksiinsa nojaten Jokimies loi teoksen tunnelman pääasiassa valotilanteella ja väreillä. Väripaletti syntyi korttelin talojen värien ympärille.

– Aloitin muotokuvan suunnittelun lukemalla ja kuuntelemalla Jotunin teoksia. Etsin myös tietoa hänen elämästään ja työskentelytavoistaan. Koin oman teokseni kannalta kiinnostavaksi myös hänen sisustus-, kuvataide- ja vaatemakunsa, kertoo Jokimies teoksen suunnittelutyöstä.

Jotunin tuotanto herätti aikanaan ristiriitaisia tunteita. Sukupuolinormien ravistelijana hänen teostensa aiheet koettiin usein sopimattomiksi, mutta samalla häntä arvostettiin mestarillisena kielenkäyttäjänä. Jotuni lunastikin jo varhain paikkansa Suomen merkittävimpien kirjailijoiden joukossa.

– Halusin kuvata Jotunin hänen uransa alkupuolella, suurin piirtein samanikäisenä kuin itse olen nyt. Asentoon ja ilmeeseen pyrin tuomaan itsevarmuutta ja uhmaavuutta, mutta myös jonkinasteista ristiriitaa asennon ollessa samaan aikaan sekä rento että poseeraava.

Maaria Jokimies on valmistunut Taideyliopiston Kuvataideakatemiasta kuvataiteen maisteriksi vuonna 2022. Pääasiassa öljy- ja akryylimaalausten parissa työskentelevälle Jokimielle valmistunut muotokuva on hänen taiteilijauransa ensimmäinen suuri seinämaalaus.

– En ole ennen tehnyt tämän mittakaavan seinämaalausta, joten moni käytännön asia oli minulle uutta. Nämä asiat myös huolettivat etukäteen. Päästyäni aloittamaan nautin maalaamisesta suuresti. Kokonaisuudessaan projekti oli kiinnostava ja palkitseva.

Taloyhtiön isännöitsijä Kaisa Astala Isännöinti Luotsi Oy:stä kertoo, että seinämaalaus symboloi asukkaille myös lvis-, piha-, energia- ja hissiremonttien onnistumista sekä taloyhtiön 50-vuotista hienoa taivalta.

Teoksen tilaaja oli Asunto Oy Maria Jotunintie 4–12. Hankkeen taidekoordinoinnista ja tuotannosta vastasi Upeart.

Lähde: Upeart