Kategoria: Helsingin historiaa

Kaikki tietää taskumatin. Se litteä pullo, joka täytetään viinalla ja jota säilytetään povitaskussa. Siitä tarjotaan huikkaa tanssilavojen takana ja ravintoloiden miestenhuoneissa. Siitä liikkuu erilaisia versioita, mistä taskumatti on saanut nimensä. Saattaa olla, että taskumatti-nimitys yleistyi 1920-luvulla kieltolain aikaan.

Helsingin Kalliossa sijaitsee Alli Tryggin puisto. Se on mäessä, joka nousee Hämeentieltä kohti Pengerkatua. Alli Trygg oli 1800- ja 1900-lukujen taitteessa elänyt raittiusaktiivi. Hänen miehensä oli Matti Helenius, joka on myös saanut Kallioon oman puistonsa. Matti Heleniuksen puisto sijaitsee vain kiven heiton päässä Alli Tryggin puistosta, Kallion kirjaston takana. Artikkelin kuva on Heleniuksen puistosta.

Matti Helenius oli vaimonsa tapaan raittiusliikkeen aktiivi. Hän tutustui vaimoonsa Kangasalan kansanopistossa, jossa molemmat olivat esitelmöimässä raittiusaatteesta. Helenius (sittemmin Helenius-Seppälä) kannatti kieltolakia Suomeen ja hän toimi Raittiuden Ystävien kieltolakikomitean puheenjohtajana. Hänet tunnettiin ja tiedettiin.

Kieltolaki astui voimaan 1919. Miehet alkoivat kantaa taskuissaan salaa viinaputeleita. Niitä ryhdyttiin kutsumaan Heleniuksen mukaan taskumateiksi. Näin kerrotaan kirjassa Suruton kaupunki – 1920-luvun Helsinki. Tällä perusteella Matti Heleniuksen puistoa voisi alkaa kutsua Taskumatin puistoksi. Harva nykypäivän kalliolainen tietää Matti Heleniusta, mutta taskumatti on monille tuttu.

Voi olla, että taskumatti-sanan käyttö yleistyi kieltolain aikana ja sillä kenties viitattiin juuri Matti Heleniukseen. Mutta terminä se on vielä vanhempaa perua. Aleksis Kivi käytti sanaa kirjoissaan.

Nummisuutarit: ”Sainpa, että olin aika tellukassa, sain vielä täytetyn matin taskuunikin.”

Seitsemän veljeksen Juhani: ”Tällä retkellä tulemme kylläkin tallustamaan rämeitä ja heiluvia hetteitä, ja loskomärkinä viettämään yömme karhunsammaleisella vuoteella. Silloinpa tekee pieni kulaus taskumatista hyvääkin, luulen minä.”

Oliko Aleksis Kivi keksinyt sanan itse? Vai onko se vieläkin vanhempaa perua. Tarkkaa tietoa taskumatti-sanan alkuperästä emme kai koskaan saa tietää.

Hattupään kahvila Aleksanterinkadulla oli 1920-luvulla Tulenkantajien kantapaikkoja. Tulenkantajat oli kirjailijaryhmittymä, johon kuuluivat muun muassa Olavi Paavolainen, Katri Vala ja Uuno Kailas. Myös monet muut ajan kirjailijat, kuten Mika Waltari, oli tiiviisti yhteyksissä Tulenkantajiin.

Ryhmä kokoontui milloin missäkin, ja eräs kantapaikka oli Hattupään kahvila. Se sijaitsi nykyisen Stockmannin kohdalla. Paikalla oli 1920-luvulla basaarimainen rakennus, jonka arkkitehti oli Selim A. Lindqvist. Se näkyy vanhoissa valokuvissa Ekbergin talon vieressä. Basaarirakennus purettiin Stockmannin tieltä 1920-luvun lopussa.

Hattupään kahvila sai nimensä siitä, että siellä miehet saivat istua sisällä hattu päässä. Normaalisti se oli sallittua vain katukahviloissa. Kahvilaa kutsuttiin yleisesti Hattupään kahvilaksi, vaikka se ei ollut kahvilan oikea nimi. Sen oikea nimi on hämärän peitossa.

Olavi Paavolainen kutsui kirjassaan kahvilaa myös Markan kahvilaksi. Kirjailija Juha Järvelä arvelee Waltarin Helsinki -kirjassaan, että kahviyhtiön virallinen nimi oli Ab Mark Oy, jonka takia sitä kutsuttiin Markan kahvilaksi.

Panu Rajalan mukaan Waltari käytti kahvilasta myös nimeä Alhambra (Unio Mystica: Mika Waltarin elämä ja teokset).

Waltarin kirjasta Palava nuoruus (1935) voi lukea katkelman, jossa kuvataan Hattupään kahvilaa. Sinne astuttiin kahvikaupan ja surisevien sähkömyllyjen ohitse. Kahvilassa istui runoilija jos toinenkin paksun tupakansavun seassa.

Kahvilarakennuksen purkamisen jälkeen runoilijat siirtyivät Esplanadille Brondaan.

Kammion mielisairaalalla on legendaarinen kaiku. Ei ihan samanlainen kuin Lapinlahden sairaalalla, mutta lähestulkoot. Kammiossa olivat toipumassa Nobel-palkittu F. E. Sillanpää, runoilija Uuno Kailas ja unisaarnaaja Maria Åkerblom. Puhumattakaan Mika Waltarista, joka toipui Kammiossa 1940-luvulla sodan ja Sinuhe egyptiläisen uuvuttamina. Waltari on todennut, että Kammio oli hänen elämänsä parasta aikaa. Hän lienee tarkoittanut sillä vapautusta työnteosta. Kammiosta Waltari palasi töiden ääreen täynnä energiaa.

Kammion sairaskoti oli yksityinen mielisairaala, joka sijaitsi Töölönkadun ja Ruusulankadun välisellä alueella. Sairaala perustettiin vuonna 1891, ja se sai nimensä paikalla aiemmin sijainneen huvila-alue Kammion mukaan. Sairaala kuului Lybeckin lääkärisuvulle, ja 1900-luvun alussa sitä ylläpiti aktivisti Valter Osvald Sivén. Sairaala oli aktivistien tukikohta ja siellä piiloteltiin venäläisten etsimiä aktivisteja.

Kammio tuli tunnetuksi päihdeongelmaisista potilaistaan. 1920-luvulta alkaen sairaala keskittyi narkomaanipotilaisiin. Myöhemmin Kammio liitettiin osaksi Kivelän sairaalaa. Virallisesti Kammion sairaskoti lopetti toimintansa olympiavuonna 1952, ja rakennus purettiin kesällä 1962.

VINKKI: Lue lisää tarinoitamme Helsingin historiasta.

*****

Artikkelin kuva: Kammion sairaala Taka-Töölössä vuonna 1953. Kuva: Börje Dilén, Helsingin kaupunginmuseo.

Helsingin Vallila on puutalovaltainen kaupunginosa. Elokuisena iltana vuonna 1920 asukkaat olivat jo menossa nukkumaan, kello kun läheni puoltayötä. Silloin Virtaintie 4:ssä räjähti. Joku oli heittänyt puutalon alimman kerroksen ikkunasta kaksi pommia asuntoon. Ikkunat olivat rikki ja asunnosta nousi savu. Asukkaat löydettiin verissään lattialta.

Virtaintie 4:ssä asui seppä Teodor Sädevirta perheineen. Pienessä asunnossa asui sepän lisäksi hänen puolisonsa, sisarensa, poikansa sekä eräs perheeseen kuulumaton mies.

Iltalehdessä kirjoitettiin 27.8.1920:

”Perheen jäsenet olivat je levolla, kun pommit äkkiä klo 11 tienoissa illalla heitettiin ikkunasta sisään. Laadultaan ovat pommit olleet sangen voimakkaita. Niiden lennättämistä sirpaleista haavoittuivat huoneessaolijat erittäin vaarallisesti. Heti tapahtumasta tiedon levittyä ja väen kokoutuessa paikalle, saatettiin haavoittuneet kirurgiin, jonne he jäivät hoidettaviksi.”

Seppä Sädevirran puoliso kuoli pommi-iskussa. Mutta mistä oikein oli kyse?

Pari kuukautta ennen Vallilan pommiattentaattia Tampereella vietettiin suojeluskuntien paraatia, johon osallistui muun muassa Mannerheim. Hänet oli tarkoitus salamurhata siellä.

Mannerheimin murhayritys suunniteltiin Pietarissa. Suunnitelmien taustalla oli bolševikki ja punaupseeri Eino Rahja. Hän oli toiminut kaksi vuotta aikaisemmin punaisten joukkojen rintamapäällikkönä Lempäälässä ja hetken jopa koko punakaartin ylipäällikkönä. Sodan jälkeen hän asui Venäjällä ja toimi Pietarin punaupseerikoulussa. Siellä hän kokosi kahdeksan upseerin ryhmän, jonka tehtävä oli surmata Mannerheim. Miehet saapuivat Suomeen väärennetyillä passeilla.

Jari Tervo on kuvannut salamurhahanketta kirjassaan Troikka.

Ryhmän johtajaksi valikoitui Aleksander Weckman. Karl Salo sai kunniatehtävän ampua Mannerheim paraatin aikana.

Ryhmä saapui Tampereelle, mutta kaikki meni pieleen. Salon oli määrä ampua Mannerheim Hämeenkadulla. Weckman ja Aleksanteri Suokas varmistaisivat Salon pakomatkan. Salolle annettiin Colt-pistooli tehtävää varten. Kun paraati saapui Tampereen keskustaan, Salo alkoi epäröidä. Väentungoksessa hän myös kadotti näköyhteyden Weckmaniin ja Suokakseen. Tilaisuus oli ohi. Myöskään Weckman ja Suokas eivät ehtineet ampua Mannerheimia.

Salaliittolaisten kesken alkoi kiivas jälkipyykin pesu.

Weckman antoi Salolle viikon aikaa surmata Mannerheim. Jos se ei onnistuisi, niin hän voisi murhata sotaministeri Bruno Jalanderin. Muussa tapauksessa Salo tapetaan. Salon tarkoitus oli ampua Mannerheim tai Jalander Helsingissä suojeluskuntajuhlassa, mutta kenties viranomaiset olivat saaneet selville salamurhahankkeen, sillä poikkeuksellisesti molemmat herrat jäivät pois juhlasta. Salaliittolaiset ymmärsivät, että maa polttaa heidän jalkojensa alla ja on parempi livistää maasta. Salo pidätettiin Espoossa, Weckman ja Suokas Viipurin-junassa.

Helsingissä Weckmania oli avustanut seppä Teodor Sädevirta. Hän todisti oikeudessa murhayrityksen tekijöitä vastaan. Salaliiton vapaalla jalalla olleet jäsenet päättivät kostaa Sädevirralle.

Kaksi salaliittolaista kävi elokuisena iltana heittämässä pommit Sädevirran perheen asuntoon Vallilassa.

VINKKI: Lisää rikostarinoita WalkHelsingin Murhakävelyillä.

*****

Artikkelin kuva Virtaintieltä (HKM, Volker von Bonin)

Punavuoressa ja Eirassa on lukuisia muistolaattoja, joista osa on tunnettuja ja osa puolestaan sen verran piilossa, ettei niitä helposti bongaa. Tässä esittelemme 12 muistolaattaa. Lähde iltakävelylle bongaamaan ne kaikki!

1. Mereen jääneiden vainajien muistolle
Ursinin kallio

Merenkulun muistomerkin yhteyteen on kiinnitetty muistolaatta, jossa muistetaan M/S Malmin onnettomuutta Itämerellä vuonna 1979. Onnettomuudessa menehtyi 14 henkeä ja heidän nimensä on kaiverrettu laattaan. MS Malmi oli kuivalastialus ja se oli joulukuussa 1979 matkalla Puolasta Turkuun, kun se upposi myrskyssä. 14 ihmistä hukkui ja toiset 14 pelastuivat, kun M/S Bore Sky ja neljä ruotsalaista pelastushelikopteria saapuivat apuun.

2. Eiran tammi
Ursinin kallio

Merenkulun muistomerkin lähellä on tammi, jonka juurella olevassa kivessä on laatta. Laatassa lukee: ”Tämän tammen lahjoitti keskusjärjestölleen Helkalle Pro Eira -seura vuonna 1992, kun itsenäinen Suomi täytti 75 vuotta Helsinki pääkaupunkina 180 ja Pro Eira -seura 20 vuotta. Puun sijainti upealla tyrskyrannalla kuvastakoon asukkaiden ja meren yhteyttä. Laatan seura lahjoitti vuonna 1997.”

3. Helsingfors Simsällskap
Ursinin kallio

Merenkulun muistomerkin paikkeilla on luonnonkivi, johon on kiinnitetty laatta kertoo paikan historiasta. Laatassa on kuva kerroshyppytornista ja teksti kertoo Ursinin luodolla vuosina 1887-1933 toimineesta Helsingfors Simsällskapista. Laatta on paljastettu vuonna 1967.

4. Emma Mäkisen turvakoti
Laivurinkatu 3

Eira iltalukion seinässä on muistolaatta, joka kertoo kappaleen erikoista paikallishistoriaa. Kyseisellä paikalla sijaitsi aikaisemmin pieni puutalo, jossa Emma Mäkinen (1849-1915) piti turvakotia 1880-luvulta lähtien. Se oli ensimmäinen prostituoitujen turvakoti Suomessa. Turvakodissa oli kerrallaan 30-40 naista. Heitä opetettiin ja sivistettiin. Naisille pyrittiin järjestämään myös töitä maaseudulla.
Naapurissa aloitti toimintansa Emma Mäkisen lastenkoti, ja turvakoti siirrettiin syrjemmälle Kauniaisiin. Muistolaatta on paljastettu vuonna 2000.

5. Georg Henrik von Wright
Laivurinkatu 4

Georg Henrik von Wright (1916-2003) oli Suomen tunnetuimpia filosofeja, joka loi menestyksekkään kansainvälisen uran. Von Wright asui Eirassa Laivurinkadulla vuosina 1956-2002, ja hänen kotitalonsa on muistanut akateemikkoa laatalla.

6. Tehtaanpuiston yhteiskoulu
Ehrensvärdintie 31-35

Ehrensvärdintiellä toimi Tehtaanpuiston yhteiskoulu vuosina 1935-1979. Muistolaatta on talon seinässä porttien sisäpuolella, mutta sen näkee kadulta aidan takaa. Nykyään rakennuksessa on Elias-koulu, joka on yksi kaupungin monista sterinerkouluista.

7. Betania-talo
Perämiehenkatu 13

Betanian perhetalon seinässä oleva laatta muistuttaa rakennuksen historiasta. Rakennuksen suunnitteli arkkitehti K. A. Wrede ja se valmistui vuonna 1904. Talon rakennuttaja oli Kaupunkilähetys. Siellä toimi muun muassa lastenseimi ja nuorten turvakoti. Myöhemmin talossa oli myös sivukirjasto.

8. Sinebychoffin puiston torni
Sinebrychoffin puisto

Nikolai Sinebrychoff perusti olupanimonsa viereen englantilaistyyppisen puiston 1830-luvulla. Puiston korkeimmalla kohdalla kohoaa torni, joka on tiettävästi 1850-luvulta peräisin. Sen alkuperäsitä käyttötarkoitusta ei tarkkaan tiedetä. Ainakin vartiotornina se on jossain vaiheessa ollut. Vastaava torni on myös Munkkiniemessä. Koffin tornin kyljessä on sen historiasta kertova laatta.

9. Alli Nissisen valmistava koulu
Uudenmaankatu 24

Uudenmaankatu 24:n sisäpihalla on laatta, joka kertoo Marttatalon historiasta. Laatta kertoo, että Marttatalo on rakennettu vuosina 1957-58. Tontin Marttaliitolle aikanaan lahjoitti koulunjohtaja Alli Nissinen. Tontilla toimi aikaisemmin Alli Nissisen valmistava koulu. Alli Nissinen (1866-1926) oli monessa mukana. Hän oli muun muassa kirjailija, kansanedustaja, koulunjohtaja ja Martta-yhdistyksen Emäntä-lehden päätoimittaja.

10. Pentti Saarikoski
Fredrikinkatu 18

Kirjailija, kääntäjä ja runoilija Pentti Saarikoski (1937-1983) asui Fredrikinkadulla nuorena miehenä vuosina 1947-1958. Muistolaatta on paljastetu vuona 2002.

11. Johan Ludvig Runeberg
Iso Roobertinkatu 19

Iso Robentinkatu 19:ssä oli talo, jonka vaatimattomassa piharakennuksessa kirjailija Johan Ludvig Runeberg (1804-1877) asui vuosina 1828-1829. Runeberg asui rakennuksessa yhdessä Fredrik Cygneuksen kanssa. Lisäksi J.V. Snellman asui heidän kanssaan lyhyen ajan.
Iso Robentinkadun piharakennuksessa Runeberg kirjoitti runoja, kuten Saarijärven Paavo, jotka julkaistiin hänen ensimmäisessä runokokoelmassaan vuonna 1830. Helsingin kaupunki kiinnitti kirjailijan juhlavuonna 2004 laatan kaikkiin paikkoihin, joissa Runeberg Helsingissä asui. Suurin osa laatoista on Kruununhaassa.

12. Ilmahyökkäys
Iso Roobertinkatu 18

Neuvostoliiton pommikone pudotti marraskuussa 1942 pommin Erottajalle. Kone oli lentänyt pilvien suojassa huomaamatta kaupungin ylle. Ilmahälytyksen tullessa nuorisojoukko poistui elokuvateatteri Tivolista ja oli matkalla Johanneksen kirkon lähellä olevaan pommisuojaan. He pääsivät Iso Roobertinkadun ja Yrjönkadun risteykseen, kun pommi putosi suoraan väkijoukkoon. 45 ihmistä kuoli heti ja kuusi vielä myöhemmin. 120 ihmistä haavottui. Se oli suurin yksittäisen pimmin aiheuttama tuho Helsingissä. Muistolaatta kertoo tuosta päivästä. Teksi on suomen lisäksi ruotsiksi ja englanniksi.

LUKUSUOSITUS: Tutustu myös retkivinkkeihimme!

Arkkitehti Carl Ludvig Engelin suunnittelema Valtioneuvoston linna pitää sisällään arvokasta taidetta ja kiehtovia tarinoita.

Valtioneuvoston linna, alkuperäiseltä nimeltään Senaatin talo, on seissyt pian 200 vuotta Helsingin Senaatintorin kyljessä. Kun Helsingistä tuli Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupunki vuonna 1812, piti kaupunkiin saada myös julkishallinnollisia rakennuksia. Saksalainen Carl Ludvig Engel pestattiin niitä suunnittelemaan.

Engel suunnitteli Helsingin keskeiset rakennukset ja kaupungin arvokkaan empire-keskustan. Ensimmäisenä Engelin suunnittelemana rakennuksena torin ympärille valmistui Senaatin talo. Talo on valtavan kokoinen, se käsittää kokonaisen korttelin. Voi vain kuvitella, miten suurena puutalokaupungissa asuvat helsinkiläiset näkivät vuonna 1822 valmistuneen jättirakennuksen. Aleksanterinkadun ja Ritarikadun puoleiset siivet valmistuivat muutamaa vuotta myöhemmin.

Senaatti edusti arkkitehtoniselta tyyliltään keisarillista empireä, joka Venäjän vaikutuspiirin ulkopuolella tunnettiin uusklassismina. Empire haki innoitteensa antiikista, ja se näkyy rakennuksen julkisivussa. Tyylille uskollisena Engel suunnitteli julkisivuun pylväät. Rakennuksen keskellä pääovien yläpuolella on kuusi korinttilaista pylvästä. Lisäksi julkisivun reunoilla on neljä pilasteria. Korinttilaisissa pylväissä on tunnusomaista yläosan kasviaiheiset koristelut. Korinttilaisia pylväitä käytettiin perinteen mukaan hallinnollisissa rakennuksissa. Joonialaiset pylväät oli taas varattu sivistyksen kehtoihin, kuten torin toisella puolella olevasta yliopiston päärakennuksesta huomaa.

Senaatin keskipylväiden päällä on päätykolmio kelloineen. Rakennuksen sisäpihalla vastaavassa kohtaa on toinen kello. Kelloilla on sama koneisto. Ne valmisti tunnetun Könnin kellorakentajasuvun jäsen Jaakko Könni. Vuonna 2010-2011 kellot huollettiin ja niiden entisöinnistä vastasi kultaajamestari Raimo Snellman.

Päätykolmion takana on kupoli, joka merkkaa rakennuksen arvokkaimman paikan: Sen alla on esittelysali.

Bobrikovin kohtalon portaikko

Valtioneuvoston pääovien jälkeen avautuu rakennuksen pääportaikko. Seinät ovat levollisen vihreät, pylväät ja kaaret juhlavat valkoiset ja kokonaisuutta täydentää pikimustat kaiteet. Kyseessä on eräs kaupungin ja koko maan upeimmista ja tunnetuimmista portaikoista. Valtioneuvoston linna suunniteltiin toimistorakennukseksi ja aika pitkälti se on sitä tänäkin päivänä. Suurin osa rakennuksen huoneista on toimistoja, juhlavia yhteistiloja ei ole kovin montaa. Portaikko on yksi rakennuksen komeimmista yhteisistä tiloista ja se onkin säilynyt lähes alkuperäisessä asussaan.

Portaikon ylätasanteella on rakennuksen arkkitehdin Engelin rintakuva. Patsaan on veistänyt Ville Vallgren ja jalustassa olevan tekstin mukaan se on tehty Pariisissa vuonna 1887.

Portaikon seinällä on myös muistolaatta, joka kertoo tapahtumasta kesäkuulta 1904. Senaatin virkamies, kansallismielinen Eugen Schauman ampui portaikossa kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikovin. Bobrikov oli korkein virkamies Suomessa ja toimi suoraan keisarin alaisuudessa. Hän johti Suomen venäläistämispolitiikkaa, jota Schauman ja monet muut suomalaiset vastustivat. Schauman ampui toisen kerroksen porrastasanteella Browning M1900-revolverillä kolme laukausta Bobrikovia kohti. Niistä viimeinen osui vatsaan ja oli tappava. Schauman ampui heti perään itsensä. Bobrikov menehtyi seuraavana yönä Kirurgisessa sairaalassa.

Juhlava presidentin sali

Valtioneuvoston linnan sydän on Presidentin esittelysali. Sali sijaitsee toisessa kerroksessa pääkupolin alapuolella. Huonetta käytetään presidentin ja valtioneuvoston yhteisiin istuntoihin. Alkujaan senaatti piti siellä istuntoja kenraalikuvernöörin johdolla. Silloin huoneen päädyssä sijaitsi keisarin valtaistuin, jonka päällä oli kaksipäinen kotka. Nykyään valtaistuinta voi ihailla Kansallismuseossa.

Presidentin esittelysalia hallitsee pitkä ja massiivinen pöytä. Pöydällä on ikivanha paksu kirja. Kyseessä on Raamattu 1600-luvulta. Se on ensimmäisiä kokonaan suomenkielisiä raamattuja, ja se on painettu Tukholmassa. Raamattu ostettiin antikvariaatista itsenäisyytemme ensimmäisinä vuosina ja se on siitä saakka ollut Valtioneuvoston linnassa. Ministerit vannovat virkavalansa sormet juuri tämän kyseisen Raamatun päällä. Huoneessa myös allekirjoitettiin 4.12.1917 Suomen itsenäisyysjulistus, joka kahta päivää myöhemmin hyväksyttiin eduskunnassa.

Presidentin esittelysalin seiniä somistaa entisten presidenttien muotokuvat. K. J. Ståhlbergin ja Per Evind Svinhufvudin muotokuvat on maalannut Antti Faven 1920-luvulla. Lauri Kristian Relanderin on ikuistanut Eero Snellman. Marsalkka Mannerheim on harvoja, jonka muotokuva maalattiin jo ennen hänen presidentin kauttaan. Hänet maalasi Eero Järnefelt vuonna 1922.

Ministerit Porvoon valtiopäivien äärellä

Presidentin esittelysalin vieressä on odotushuone, jonka seinällä on uudempien presidenttien muotokuvat, joita tilan puutteen vuoksi ei ole voitu esittelysaliin ripustaa. Odotushuoneessa on Tapani Raittilan vuonna 1958 maalaama Urho Kaleva Kekkosen muotokuva, Jaakko Sievisen tulkinta presidentti Mauno Koivistosta vuodelta 1989 sekä Kimmo Kaivannon muotokuva Martti Ahtisaaresta.

Naapurihuone on Valtioneuvoston istuntosali ja siellä kokoontuu Suomen hallitus. Pääministeri istuu pöydän päässä ja hänen vieressään on pääministerin sijaisen paikka. Sen jälkeen ministerit istuvat pitkän pöydän ääreen virkaiän mukaisessa järjestyksessä.

Ministerien toimia valvoo lähes koko seinän kokoinen maalaus, joka kuvaa Porvoon valtiopäiviä. Maalauksen on tehnyt Robert Wilhelm Ekman vuonna 1858. Se oli senaatin tilaustyö. Alkujaan valtiopäivät oli ikuistanut maalaukseksi Emanuel Thelning ja senaatti palkkasi Ekmanin tekemään kopion Thelningin työstä. Ekman ei tyytynyt pelkkään kopioon, vaan teki täysin omanlaisensa maalauksen.

Maalauksesta on löydettävissä tuttuja historiallisia henkilöitä kenraalikuvernööri G. M. Sprengtportenista keisarin rakastajattareen Ulrika Möllersvärdiin. Maalauksen keskiössä on itseoikeutetusti keisari Aleksanteri I. Hänen takanaan on kuvattuna sama valtaistuin, joka oli autonomian aikana sijoitettuna naapurihuoneeseen eli nykyiseen Presidentin esittelysaliin.

Pauli Jokinen

Helsingissä oli vielä 1900-luvun puolivälissä monissa taloissa ulkokäymälät. Osissa vielä myöhemminkin. Kokosimme yhteen vanhoja kuvia Stadin vessoista. Tässä 12 kuvaa:

LUE MYÖS: Missä oli Helsingin ensimmäinen vesivessa?

Kuvat: HKM (Matti Huuhka, Harri Ahola, Eeva Rista, Kicki Thelestam, Sakari Pälsi, Simo Rista, Signe Brander, Patrick Oras, Sakari Kiuru).

Jonkinlaisia käymälöitä Helsingissä on ollut aina, mutta missä oli ensimmäinen vesivessa? Vesivessoja ryhdyttiin rakentamaan taloihin 1800-luvun aikana. Joidenkin lähteiden mukaan ensimmäinen vesivessa olisi ollut Suomen Pankin rakennuksessa, joka valmistui vuonna 1883.

Myös Kauppatorin varrella olevaa Seurahuonetta on arveltu ensimmäisen vessan paikaksi. Sinne kenties asennettiin ensimmäiset vessat jo vuonna 1862.

Molemmat vessat saatettiin rakentaa rakennussääntöjen vastaisesti, sillä viemärit saastuttivat kaupungin rantoja ja teki niistä käyttökelvottomia, minkä johdosta kaupungin maistraatti suorastaan kielsi vesiklosettien rakentamisen (lisätietoja täällä).

Vesiklosettien rakentaminen sallittiin uudelleen vasta vuonna 1895, mutta sillä ehdolla, että samalla rakennettiin saostuskaivoja.

Joissain lähteissä on mainittu, että Lapinlahden sairaalaan rakennettiin kaupungin ensimmäiset vesivessat jo 1840-luvulla. Sairaalan rakennushistoriallisessa selvityksessä kerrotaan:

”Vuonna 1841 valmistuneeseen sairaalaan tuli ilmeisesti perinteisiä puusee- ja vesivessaratkaisuja. Kumpaankin potilassiipeen on tämän lisäksi merkitty yhden potilashuoneen kokoinen vesiklosetti.”

Ja lisäksi kerrotaan 1870-luvun potilashuonessa olleiden vessojen toimintaperiaatteesta:

”Lisäsiipien potilashuoneisiin tuli jokaiseen oma wc-istuin, joka sijoitettiin oviaukon viereiseen nurkkaan uunia vastapäätä. Istuimen alla oli säiliö, jonne virtasi huuhteluvesi, ja josta jätevedet ohjautuivat sivukäytävän puolella kulkevaan, lattian alapuoliseen kanavaan.”

Joten olisiko Lapinlahden sairaala oikea vastaus?

Vessat yleistyivät nopeasti 1800-luvun lopussa ja 1900-luvun alussa. Vuonna 1910 Helsingin asemakaava-alueella oli vesivessat 32 prosentissa taloista. Nykyisin Suomessa on vesivessoja 2,3 miljoonassa kotitaloudessa.

****

Artikkelin kuva Ihantolan käymälästä (HKM, Kari Hakli)

Elokuussa 1928 tapahtui Kulosaaren sillalla kammottava onnettomuus, joka vaati peräti kuuden ihmisen hengen. Puoli yhden aikaan yöllä Buick-merkkinen auto lähestyi siltaa kovaa vauhtia Kulosaaren suunnasta. Autoon oli ahtautunut peräti kahdeksan henkeä.

Kuljettaja menetti sillalla auton hallinnan ja auto syöksyi kaiteen läpi mereen. Sillanvartija Eino Savola oli nopeasti paikalla ja ehti tehdä hälytyksen poliisipiiriin. Autosta saatiin pelastettua yksi matkustaja sekä kuski, mutta muut kuusi matkustajaa vajosivat auton mukana meren pohjaan. Kesti pitkään ennen kuin sukeltajat edes löysivät auton sakeasta vedest.

Kuljettajan todettiin olleen vahvassa humalassa. Sillalla näkyi voimakkaan jarrutuksen jäljet ja sillan kaide oli murtunut kymmenen metrin matkalta.

Helsingin Sanomien toimittaja raportoi tapahtumasta tuoreeltaan. Hän kertoi, ettei ”autossa olleiden nimistä ole mitään tietoa. Ainoastaan tiedetään, että oli jollekin Kulosaaren asukkaalle kuuluva yksityisvaunu.” Se tiedettiin, että autossa oli viisi miestä ja kolme nuorta naista. He olivat lähteneet liikkeelle Kulosaaren kasinolta.

Myöhemmin yöllä auto löydettiin meren pohjasta kumollaan, pyörät ylöspäin. Helsingin Sanomissa kirjoitettiin:

”Kello 2.25 yöllä saatiin ensimmäinen ruumis ylös. Hän oli pitkä, tummansiniseen pukuun ja ruskehtavaan päälystakkiin puettu mies. Heti sen jälkeen nostettiin vedestä vaaleansiniseen leninkiin puettu nuori nainen.”

Helsingin Sanomien toimittajalla oli sikäli väärää tietoa, että kuljettaja ei ollut kulosaarelainen, vaan 20-vuotias Tapanilassa asunut nuorimies.

Auto nostettiin seuraavana päivänä höyrylaiva Myran vintturilla merestä.

Artikkelin kuvat: HKM (Sakari Pälsi, HS)

Oulunkylässä sijaitsi viime vuosisadan alkupuolella kesäpäiväparantola. Se oli tarkoitettu lapsille, jotka kärsivät muun muassa tuberkuloosista. Vuonna 1916 Työmies-lehdessä oli ilmoitus kesäpäiväparantolasta. Siinä kerrottiin, että parantola avataan hientelöille ja heikoille 7-14-vuotiaille lapsille.

Kaupunginarkistosta löytyi kesäpäiväparantolan rakennussuunnitelmat. Ne ovat vuodelta 1912. Rakennus näytti tältä:

Kesäparantolaan lapset saapuivat Helsingin keskustasta. Parantolassa vietettiin päivä ja illaksi palattiin taas kotiin. Kaupungin vuoden 1929 tilastokirjassa kerrotaan:

Opettajattarien seurassa lapset joka aamu lähtivät kaupungista kahdessa heille varatussa 111 luokan vaunussa aamujunalla ja palasivat joka ilta kaupunkiin. Eräät lapset, joiden kodit olivat Sörnäisissä tai Hermannissa, saivat astua junaan tai junasta Pasilan asemalla, koska heidän matkansa kotoa tai kotiin siten tuntuvasti lyheni. Kävely Oulunkylän asemalta parantolaan kesti noin 15 minuuttia eikä näyttänyt rasittavan lapsia. Heti perille tultua syötiin aamiainen, johon kuului voita ja leipää sekä puuroa ja kuorimatonta maitoa.

Parantola sijaitsi lähellä ravirataa eli nykyistä urheilupuistoa.

Parantolassa saattoi olla lähes sata lasta päivittäin. Vuonna 1929 tilastojen mukaan parantolassa oli kesän aikana hoidossa runsaat 150 lasta. Parantolassa oli hoitajia, opettajia, keittäjätär, palvelijatar ja renkipoika.

Ote vuoden 1929 tilastokirjasta:

Tiedonantotoimiston lääkärit tarkastivat lapset toukokuun loppupuolella. Tarkastetuista lapsista valittiin hentokasvuisimmat, vähäverisimmät ja taloudellisesti huonoimmassa asemassa olevat parantolaan otettaviksi, ja kiinnitettiin tällöin huomio ensi sijassa tuberkuloottisista kodeista oleviin sekä perinnöllistä taipumusta tuberkuloosiin omaaviin lapsiin. Parantolaan otettaviksi valitut lapset olivat kalpeita ja huonostiravittuja.

Mitä parantolassa sitten tehtiin? Tilastokirja kertoo:

Ateriain väliajoilla lapset askartelivat osaksi käsitöitä tehden, osaksi leikkien, urheillen ja laulaen. Aika lähinnä ennen päivällistä oli varattu ilmakylvylIle ja pesuille.

Kesäpäiväparantola lakkautettiin vuonna 1944.

Vuonna 1947 Helsingin kaupungin vuosikertomuksesta selviää, että kesäparantolan käyttö on lopetettu, ja rakennuksille etsitään uutta käyttöä. Nuorisotyölautakunta esitti kaupunginhallitukselle, että Oulunkylässä sijaitsevan keuhkotautisten lasten entisen kesäsiirtolan rakennukset luovutettaisiin nuorisotyölautakunnan käyttöön varhaisnuorisojärjestöjen retkeilykeskukseksi.

Hietaniemen hautausmaalla kävellessä saattaa törmätä tutun oloisiin patsaisiin: Ihan kuin olisin nähnyt veistoksen jossain muuallakin? Niinpä. Hautausmaalla on useita patsaita, joista voi nähdä omat versionsa myös muualla Helsingissä.

Tässä esiteltynä muutama:

Urheilija

Kuvanveistäjä Erkki Toukolehdon Urheilija-patsas sijaitsee Käpylässä Akseli Toivosen kentällä. Veistos on paljastettu vuonna 1937. Veistoksesta käytetään myös nimiä Loukkaantunut tai Haavoittunut urheilija. Se kuvaa juoksijaa, joka on kaatuessaan loukannut kätensä.

Hietaniemessä sama patsas löytyy insinööri Albert Enckellin hautaa koristamassa. Enckell oli muun muassa Kone- ja Silta -yhtiön insinöörinä. Samassa haudassa lepää hänen vaimonsa Eugénie.

Käpylän veistos vasemmassa kuvassa, Hietsun oikeassa.

Convolvulus

Viktor Janssonin veistos Convolvulus on Kaisaniemen puistossa. Patsas on vuodelta 1931. Patsaan mallina Jansson käytti tytärtään, nuorta Tove Janssonia.

Patsaasta löytyy hieman pienempi versio Hietaniemestä. Se on taidehistorioitsija Belter Hintzen haudalla. Professori Hintze toimi Helsingin Taidehallin johtajana vuosina 1928–1968.

Kaisaniemen versio kuvassa vasemmalla ja Hietaniemen oikealla:

Aallottaret

Vielä lisää Janssonia. Esplanadilla on suihkulähde, jonka veistokset ovat Janssonin käsialaa. Ne paljastettiin vuonna 1942. Sama veikeä patsas löytyy Hietaniemestä Tove Janssonin haudalta.

Hietaniemen veistos kuvassa vasemmalla, Esplanadin oikealla: